Toisen tahran tarina. Doyle Arthur Conan

Herra Harker, tahdotteko kertoa tälle herralle, mitä on tapahtunut?"

      Yönuttuun puettu herra tuli luoksemme kasvoillaan hyvin alakuloinen ilme.

      "Koko elämäni", sanoi hän, "olen kerännyt uutisia muista ihmisistä, ja kun nyt jotakin oikein huomiota herättävää on sattunut minulle itselleni, olen niin hämmentynyt, etten saa kokoon yksinkertaisinta lausettakaan. Jos olisin tullut tänne sanomalehtimiehenä, olisin kysellyt itseltäni ja kirjoittanut kaksi palstaa asiasta. Nyt on laita niin, että saan kertoa tätä juttua ehtimiseen muille ihmisille, hyötymättä siitä ollenkaan. Mutta jos teiltä, herra Holmes, saan jotakin apua tämän selittämiseen, niin palkitsee se täydellisesti sen, että kerron jutun vieläkin kerran."

      Holmes istuutui kuuntelemaan.

      "Kaikki näyttää koskevan sitä Napoleonin rintakuvaa, jonka ostin neljä kuukautta sitten ja asetin tähän huoneeseen. Minä sain sen halvalla Harding-veljeksiltä, joiden kauppa on aivan High-kadun aseman lähellä. Sanomalehtityöni on useimmin suoritettava yöllä, joten voi sattua, että istun täällä kirjoittamassa päivän valkenemiseen saakka. Kuten esimerkiksi tänäänkin. Istuin kirjoituspöytäni ääressä eräässä huoneessa talon yläkerroksen takaosassa, ja kello oli kolme, kun olin kuulevinani jonkun kulkevan täällä alhaalla. Kuuntelin, mutta silloin oli aivan hiljaista, jonka vuoksi otaksuin melun kuuluneen kadulta. Mutta äkkiä, viisi minuuttia myöhemmin, kuului kauhea huuto, kaikkein kamalin ääni, mitä milloinkaan olen kuullut, herra Holmes. Se tulee kaikumaan korvissani koko elämäni. Istuin ensin paikallani aivan jähmettyneenä kauhusta, mutta vihdoin voin ottaa uuniraudan ja lähteä alas. Tullessani tähän huoneeseen, huomasin ikkunan olevan selkiselällään ja näin heti, että rintakuva oli kadonnut. Mitä rosvo sillä tekee, on minulle käsittämätöntä, sillä se oli kipsinen ja tykkänään arvoton.

      "Te voitte itsekin huomata, että rosvo mentyään tästä ikkunasta ulos, voi pitkällä hypyllä päästä portin edessä oleville portaille. Niin on murtovaras selvästikin tehnyt. Minä taasen menin avaamaan ovea päästäkseni ulos sitä tietä. Tullessani pimeyteen olin kompastua kynnyksellä makaavaan ruumiiseen. Juoksin sisään noutamaan kynttilää, ja silloin näin, että sillä raukalla oli syvä haava kurkussa ja oli yltäänsä veressä. Hän makasi selällään, polvet olivat hänellä koukussa ja suu auki. Minä tulen uneksimaan siitä öisin. Ehdin puhaltaa poliisipilliini, mutta sitten lienen pyörtynyt, sillä en muista muuta, ja herättyäni huomasin poliisimiehen seisovan luonani eteisessä."

      "Kuka tuo murhattu on?" kysyi Holmes.

      "Ei ole mitään, josta sen saisimme tietää", vastasi Lestrade. "Saatte nähdä ruumiin ruumishuoneessa, mutta me emme vielä ole saaneet tietää, kuka hän on. Murhattu on pitkä, vankkarakenteinen, päivän paahtama, korkeintaan kolmenkymmenen vuoden vanha mies. Hän on köyhästi puettu, mutta ei näytä työmieheltä. Hänen vieressään olevasta verilammikosta löydettiin veitsi. En tiedä, onko murha tehty sillä, vai oliko se vainajan. Hänen liinavaatteissaan ei ole nimimerkkiä, eikä hänen taskuissaan ollut mitään muuta kuin omena, nuoranpätkä, halpa Lontoon kartta ja eräs valokuva. Tässä se on."

      Se oli silmänräpäysvalokuva, joka oli otettu pienellä käsikoneella. Se kuvasi laihaa miestä, jolla oli terävät piirteet ja paksut kulmakarvat sekä omituisesti ulkoneva leuka.

      "Ja mihin on rintakuva joutunut?" kysyi Holmes tutkittuaan tarkasti valokuvaa.

      "Sen saimme tietää vähää ennen teidän tuloanne. Se on löydetty sirpaleina erään asumattoman talon pihalta Campden Hours Roadin varrelta. Minä lähden sitä nyt katsomaan. Tuletteko mukaan?"

      "Luonnollisesti. Katselen vain hetkisen ympärilleni täällä."

      Hän tutki ikkunan ja maton.

      "Hänen jalkansa ovat olleet joko tavattoman pitkät, tai on hän ollut hyvin notkea mies. Ei ole ollut helppo päästä ikkunan luo ja avata sitä portailta – palaaminen taasen ei ole ollut kovinkaan vaikea. Tuletteko mukaan katsomaan rintakuvanne jäännöksiä, herra Harker?"

      Sanomalehtimies oli alakuloisena istuutunut erään pöydän ääreen.

      "Minun täytyy koettaa tehdä tästä jotakin", sanoi hän, "vaikka varmaan tiedän, että iltalehdet jo palstottain siitä kertovat. Tämä juuri kuvaa, kuinka huono onni minulla on. Muistatteko lehterin sortumista Doncasterilla? No, minä olin ainoa saapuvilla oleva sanomalehtimies, mutta minun lehteni oli ainoa, joka ei sisältänyt sanaakaan asiasta, sillä minä olin liian säikähdyksissäni voidakseni kirjoittaa siitä mitään. Ja nyt olen taaskin tullut liian myöhään, kun on tehty murha omassa talossani."

      Kun me lähdimme, oli hän jo alkanut kirjoittaa, sillä kuulimme hänen kynänsä rapisevan paperilla.

      Rintakuvan jäännösten löytöpaikka ei ollut etäällä. Ensimmäisen kerran saivat silmämme nähdä sen kuvan keisarista, joka näytti tuossa tuntemattomassa herättävän niin sammumatonta vihaa. Se oli ruohostossa rikki lyötynä. Holmes poimi siitä useita kappaleita ja tutki niitä tarkasti. Hänen kasvojensa jännitetystä ilmeestä ja hänen hitaista liikkeistään ymmärsin, että hän oli päässyt jäljille.

      "No?" kysyi Lestrade.

      Holmes kohautti olkapäitään.

      "Paljon on vielä jäljellä", sanoi hän. "Ja kumminkin … ja kumminkin … niin. tässä on kohtia, joista voi aloittaa tutkimisen. Tämän yksinkertaisen kipsikuvan haltuunsa saaminen on tuon tuntemattoman silmissä ollut arvokkaampi kuin ihmiselämä. Se on yksi seikka. Ja sitten vielä yksi, hän ei särkenyt sitä talon sisällä eikä sen ulkopuolella, jos nyt hänen ainoa tarkoituksensa oli sen särkeminen."

      "Tuo toinenhan yllätti hänet, ja tuskinpa hän oikein tiesi, mitä hän tekikään."

      "Niin, onhan se luultavaa. Mutta minä tahtoisin huomauttaa teille erästä tätä taloa koskevasta seikasta."

      Lestrade katsoi ympärilleen…

      "Talo on asumaton, ja siitä hän tiesi, ettei häntä täällä puutarhassa häirittäisi."

      "Niin, mutta onhan tuolla etempänä tämän kadun varrella toinenkin asumaton talo, jonka ohitse hänen on täytynyt mennä, ennen kuin hän tuli tänne. Miksi ei hän mennyt siihen, varsinkin kun vaara jonkun kohtaamisesta tuli sitä suuremmaksi, kuta kauemmin hän kantoi rintakuvaa."

      "Minä luovun kaikesta", sanoi Lestrade.

      Holmes osoitti suoraan edessämme olevaa lyhtyä.

      "Tässä hän saattoi nähdä mitä hän teki, tuolla ei", sanoi hän.

      "Siinä olette oikeassa", huudahti salapoliisi. "Kun nyt ajattelen asiaa, särjettiin tohtori Barnicotilta otettu kuva aivan hänen punaisen yölamppunsa vieressä. Mutta mitä hyötyä on tämän tietämisestä, herra Holmes?"

      "Meidän tulee muistaa se. Vastaisuudessa voimme keksiä jotakin, johon tämä yhtyy. Mutta mitä meidän teidän mielestänne nyt on tekeminen, Lestrade?"

      "Järjellisin keino on ehkä koettaa saada selville, kuka murhattu on. Se ei voine olla vaikeaa. Kun olemme saaneet tietää, kuka hän on ja keitä tovereita hänellä on ollut, niin voimme sen johdolla päättää, mitä hänellä on voinut olla tekemistä Pitt-kadulla sekä kuka tuli häntä vastaan ja surmasi hänet herra Harkerin portailla. Ettekö usko sitä?"

      "Ehkä, vaikka minä puolestani en menettelisi siten."

      "No, miten sitten?"

      "Ah, älkää antako minun mitenkään vaikuttaa teihin. Minä ehdotan, että toimitte oman suunnitelmanne mukaan ja minä samoin. Sitten voimme verrata huomioitamme ja täydentää niitä."

      "Niin, se on hyvä", vastasi Lestrade.

      "Jos palaatte Pitt-kadulle, tapaatte kyllä herra Harkerin. Tervehtikää häntä minulta ja sanokaa minun olevan varma siitä, että joku vaarallinen mielenvikainen on käynyt hänen talossaan viime yönä."

      "Mutta ettehän sitä itse uskone?" sanoi Lestrade hämmästyneenä.

      "Enkö? Ehkä en",