Kunnanlapsi. Marie von Ebner-Eschenbach

itsekseen. Eikö hänen omassa vallassaan ollut jouduttaakin sen tuloa? Olihan niitä kaikellaisia keinoja. Voihan esimerkiksi pidättää henkeään; se ei ole mitään vaikeata, koko asia vaatii vaan kylliksi kestävyyttä. Pavel ryhtyi heti jäykän päättävästi kokeeseen, mutta kun hän painoi päänsä maata vasten, liikkui samalla jotain läheisyydessä ja hän kuuli hiljaista, siipien räpytystä muistuttavaa suhinaa. Pavel katsoi ympärilleen…

      Muutamien askelien päässä istuu pesänsä reunalla peltopyy, silmät kauhua täynnä tähdättyinä erääseen viholliseen, joka lähestyy hiipien ruohikon läpi. Se oli uhkaava, harmaa kissa. Nyt se seisoo aivan pesän vieressä ja Pavel näkee miten se nuolee suutaan, kyyristäytyy ja valmistuu hyökkäykseen. Yksi ainoa siipien ponnahdus vaan, ja lintu olisi pelastunut vaarasta, mutta se ei liikahtanut paikaltaan. Huolissaan linnun kohtalosta oli Pavel unohtanut kaikki itsemurha-aikeensa. – Lennä, lennä, tyhmyri! ajatteli hän itsekseen. Mutta sen sijaan että olisi paennut, kyykistyi peltopyy vieläkin syvempään pesänsä suojaksi ja seurasi tummine silmineen hyökkääjän jokaista liikettä. Pavel irrotti maasta savikokkareen, juoksi äkkiä ylös ja lennätti sen niin voimakkaasti kissan päähän, että eläin pyörähti keränä ympäri ja sokaistuna ja pärskyttäen juoksi tiehensä.

      Poika katsoi kissan jälkeen, tuntien samalla sekä surua että mielihyvää. Hän oli itse kokenut suurta surua ja hän oli tehnyt hyväntyön. Heti sen jälkeen, kun hän viheliäisenä ja hylättynä oli ollut valmis kuolemaan, alkoi hänessä hämärtää aavistuksentapainen tunne sielussaan uinuvasta voimasta … toisesta, korkeammasta kuin se, mikä perustui voimakkaisiin käsivarsiinsa ja synkkään uhmaansa. Mikähän se olikaan? Epäselvänä nousi tämä kysymys hänen hämärästä käsitemaailmastaan ja poika vaipui tähän saakka outoon, työlääseen mutta kuitenkin mieluiseen mietiskelyyn.

      Hänet herätti unelmistaan voimakas huuto: "Pavel, Pavel; tulehan tänne!"

      Tiellä seisoi opettaja, joka oli tavallisella iltapäiväkävelyllään ja joka jo jonkun aikaa oli pitänyt poikaa silmällä. Kädessään hänellä oli ryhmysauva, jonka piilotti nopeaan selkänsä taakse Pavelin lähestyessä.

      "Mitä teet, onneton?" kysyi hän. "Luulenpa sinun ryöstävän peltopyyn pesiä?"

      Pavel vaikeni, niinkuin oli tapansa aiheettomia syytöksiä kuullessaan, ja koulumestari jatkoi uhkaavasti:

      "Älä suututa minua, vaan vastaa… Vastaa, sanon minä sinulle!"

      Ja kun poika jatkoi vaitioloaan, kohotti opettaja äkkiä sauvansa ja suuntasi Paveliin iskun, jota tämä ei väistänyt, vaan alistui vastustamatta vastaanottajaksi.

      Habrechtin sydäntä sykähytti samassa sekä myötätuntoisuus että katumus.

      "Pavel!" sanoi hän lempeän surullisesti. "Valitettavasti kuulen sinusta ainoastaan pahaa – olet huonoilla jäljillä; mikä sinusta lopulta tuleekaan?"

      Tämä tunteenpurkaus ei poikaa liikuttanut, päinvastoin: hänen vihaansa tuota vanhaa noitaa kohtaan, joka oli hänet pettänyt, sekaantui vielä koko joukko halveksimista.

      "Mikä sinusta lopulta tuleekaan?" toisti opettaja.

      Pavel oikasihe, nosti kädet puuskaan lanteille ja ilvahti:

      "Varas!"

      V

      Paroonitar palasi kotiin vielä saman päivän illalla, mutta yksin. Hänen kaupunkimatkansa uudistui joka viikko kaiken kesää ja pian tiedettiin kylässä että hänen käyntinsä tarkottivat hurskasten sisarten luostaria, jonka johtajatar oli hänen hyvä ystävänsä ja jolle hän oli uskonut pienen Miladan kasvatuksen. Luostari oli suuressa maineessa, ja kun Pavel kuuli että sisarensa oli päässyt sinne kasvatiksi, tunsi hän sydämessään iloa ja ylpeyttä sekä kiitollisuutta paroonitarta kohtaan, jopa koetti olla jonkun aikaa Vinskan kehotuksista ja omasta halustaan huolimatta varastelematta puita linnan metsästä.

      Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Vanhan metsäherran jouduttua eläkkeelle ja hänen poikansa astuttua sijaan, kiellettiin pääsy metsään kokonaan kaikilta syrjäisiltä. Uusi säädös herätti suuttumusta ja kiihotti vastarintaan. Niin muodostui mökkiläisten lapsista kokonainen varasjoukkio, jonka luonnolliseksi johtajaksi tuli Pavel. Pienissä parvissa läksivät he retkilleen, iloisina, rohkeina ja viekkaina. He tunsivat piilopaikat ja salaiset polut paremmin kuin itse metsänvartija ja riensivät jännitetyin mielin seikkailuunsa, joka voi päättyä vain kahdella tavalla. Joko he palasivat onnellisesti kotiin, selässään kantamus varastettuja puita, saaden palkakseen kiitokset ja lämpimän illallisen, taikka joutuivat metsässä kiinni ja saivat selkäänsä, ensinnäkin itse paikalla varkaudesta ja sitten kotona siitä, että olivat niin huonosti asiansa suorittaneet. Viimemainittu kohtalo koitui useimmiten Pavelin osaksi, sillä hänen tehtävänsä oli paluuretken suojeleminen ja hänet jätettiin huoletta pulaan, kun oltiin varmoja hänen vaiteliaisuudestaan. Pavel ei ilmaissutkaan koskaan muita yrityksen osanottajia, ja vaikka hän olisi sen tehnytkin, niin kukapa olisi uskonut moisen ilkimyksen puheita.

      Hänen maineensa kävi päivä päivältä kurjemmaksi. Jos metsässä tehtiin mikä ilkityö tahansa, niin se luettiin hänen syykseen. Jos siellä tavattiin viritetty ansa, niin se oli hänen laittamansa; jos talonpojat kaipasivat kanojaan, potaattejaan, päärynöitään j.n.e. – hän ne kaikki oli varastanut. Ja jos joku häntä näistä asioista moitti, silloin poika seisoi jäykkänä ja tuijotti äänetönnä puhujan kasvoihin. Vanhemmat ihmiset eivät enää rohjenneet häntä moittiakkaan; arvelivat hänen voivan ruveta kostoksi vielä heitä kivittelemään. Lopulta hän esiintyi kaikille niin huonossa valossa, että Virgilin perhe häneen verraten oli kuin itse viattomuus.

      He eivät tulleet koskaan ajatelleeksi että Pavelin, kyetäkseen suorittamaan kaikki nuo lukemattomat konnantyöt, joista häntä syytettiin, olisi pitänyt olla satakätinen ja tuhatjalkainen. Hän itse pääsi vähitellen asian perille, ja hänen mielessään sikisi rajaton ylenkatse tuota tyhmyyttä kohtaan, joka oli valmis panemaan kaikki hänen syykseen. Hän alkoi käyttää jonkinlaisella nautinnolla hyväkseen jokaista tilaisuutta ärsyttääkseen noita pelkurimaisia ja vihamielisiä kyläläisiä, ja niinkuin muut iloitsevat heille osotetusta kunnioituksesta, niin hän iloitsi heidän vihamielisyydestään. Hän teki mitä suinkin voi yhä vahvistaakseen tuota vihaa, eikä ollut avomielinen edes papille rippituolissa.

      Aika kului, kesä läheni loppuaan; jo joutui syyskuun ensimäinen päivä, jota vietettiin suurena kirkkojuhlana. Vielä edellisenä vuonna oli Pavel tunkeutunut ihmisjoukon läpi ja messun aikana polvistunut avojalkaisena ja ryysyisenä talollisten lasten kanssa alttarin eteen. Tänään hän ei edes astunut kirkkoon, vaan pysyttäytyi sen ulkopuolella kuin kerjäläiset ja kulkurit, joiden joukkoon hän pukunsakin puolesta hyvin sopi. Hänen entisvuosina liian pitkä, vihreä takkinsa ulottui nyt ainoastaan vyötäisiin ja oli suurine ja pienine paikkatilkkuineen oivallinen mallikokoelma Virgilovan vanhoista vaatteista. Paljas rinta paistoi karkean paidan aukeamasta ja likaisenharmaat, kutistuneet pellavahousut olivat vedetyt niin korkealle polvien yläpuolelle, kuin olisi niiden omistaja juuri aikonut kahlata puron yli.

      Pavel seisoi nojaten pappilan puutarhanaitaan, käsivarsi koholla sivulletaivutetun pään yli ja seurasi välinpitämättömin katsein kirkkoväen ohikulkua. Siinä tuli ryhmä poikia ja tyttöjä; viimemainitut menivät suoraan kirkkoon, edelliset jäivät seisomaan tien viereen pystytetyn markkinakojun luo, tarkastaen sen tavaroita yhteensoittoa odottaessaan. Muuan heistä, nuori pienenläntä mies, jolla oli rumat, litteät kasvot, oli muita huomattavampi pöyhkeän käytöksensä vuoksi. Hänellä oli hienot vaatteet puoleksi kaupunkilaiskuosia ja hänen mustaan takkiinsa oli paljaasta hyvinvoipaisuudesta käytetty niin paljon kangasta, että se pullotti edestä kuin tynnyri ja muodosti taakse komean kissanköyryn. Toiset pojat kohtelivat kyläkeikaria huomaavasti ja koettivat pienestä pilanteonhalusta huolimatta pysytellä hänen kanssaan hyvissä väleissä. Olihan se luonnollistakin. Hänhän oli Peter, kunnanesimiehen ainoa poika, seudun suurimman ja vankimman talonpoikaistalon perillinen.

      Jo kuului ensimäinen kellonsoitto; väkeä ei enää kulkenut kirkkoon suurissa laumoissa, ainoastaan jotkut myöhästyneet riensivät kiireistä vauhtia kylätietä