Kunnanlapsi. Marie von Ebner-Eschenbach

sittenkin! Vanhus kärsi juorupuheesta, mikä hänestä kylällä kulki. – Se tuntui Pavelista käsittämättömän lapsekkaalta. Hänen suosijansa oli tästä lähtien hänen silmissään raukka ja hän karisti mielestään hänen painavat varotuksensa, jopa ärsyytyi toimimaan ihan päinvastoin. Ihmiset saisivat kernaasti pitää häntä huonompana kuin olikaan, sitä hän halusikin – kiitosta ja rakkautta ikävöivät vaan pelkuriraukat. Voimakkaan sielun suurin tyydytys on rohjeta sanoa: olen parempi kuin kukaan aavistaakaan!

      Pavel koetti tavailla äitinsä kirjettä, ja nyt, kun hän tunsi sen sisällyksen, se onnistuikin kutakuinkin. Vinska yllätti hänet kerran semmoisessa puuhassa, tahtoi tietää mitä Pavel luki, ja kun poika kieltäytyi sitä ilmottamasta, koetti riistää paperin hänen kädestään.

      "Mitä?" huudahti hän kiukustuen, kun poika vastusti. "Sinä tahdot kieltää minua olemasta Peterin seurassa, mutta itse sinulla on asioita, joita salaat minulta; saat kirjeitä, joita piilottelet." Hän sipristi kauniita kulmakarvojaan ja suupielissä värähteli lumoava hymyily: "Luuletko etten minäkin osaa olla mustasukkainen?"

      Tyttö laski leikkiä, hän pilkkasi häntä, Pavel tiesi sen ja – väreili onnesta että tyttö sillätavoin leikki hänen kanssaan. "Niin juuri – mustasukkainen! Paras elävä mustasukkaisuutta tuntemaan" mutisi hän, ja eteensä avautui kuin taivaan autuus ajatellessaan miltä tuntuisikaan, jos leikistä kerran tulisi tosi. Kerran, kaukaisessa tietämättömässä tulevaisuudessa, joka oli hänen edessään ja johon hän veisi mukanaan ellei muuta, niin ainakin lujan luottamuksen omiin voimiinsa.

      Vinska seisoi toinen käsi kiemailevasti hoikilla uumilla, toinen Pavelia kohti ojennettuna. "Keneltä oot kirjeen saanut, Paveliseni?" kysyi hän veitikkamaisesti mielistellen, "kirjeen, jota sydämesi kohdalla piilotat?"

      "Äidiltäni", vastasi hän nopeaan ja kääntyi pois.

      Vinskalta pääsi hämmästyksen huudahdus: "Onko se totta? En olisi koskaan uskonut että kuritushuonelaiset saavat kirjeitä kirjottaa. Mitähän sieltäkin on kirjottamista? Kai hyviä neuvoja siitä, kuinka voi hankkia itselleen vapaan ylöspidon."

      Pavel purasi harmistuneesti huultaan.

      "Heitä se kirje pois", jatkoi Vinska, "äläkä sano kenellekään että olet semmoisen saanut. Meistä ei saa kuulua kylällä, että tänne tulee kirjeitä kuritushuoneesta. Ihmiset puhuvat meistä ilmankin kylliksi pahaa."

      "Aina sentään vähemmin kuin mitä ansaitsette!" kivahti Pavel. Vinska punastui ja sanoi hämmentyneen lempeästi:

      "Ajattelen ainoastaan sinun parastasi. Olen ommellut sinulle koko eilisen päivän; olen tehnyt sinulle aivan uuden paidan."

      "Paidan – vai niin?"

      "Mutta usko minua, äitisi kanssa ei sinulla ole mitään tekemistä; usko minua, hän olisi ansainnut hirsipuun paremmin kuin isäsi, ja tämä oli varmaankin oikeassa kun alituiseen toisti oikeudessa: vaimoni on minut vietellyt… Isäsi ei ollut oikein tolkussaan, hänhän oli aina humalassa, mutta vaimo – oi, hänelle oli koko asia päivänselvä … sama juttu kuin Aadamilla ja Eevalla paratiisissa."

      Vinska tähysti häneen uteliaalla syrjäkatseella ja näki hämmästyksen kuvastuvan hänen kasvoillaan.

      "Oliko Aadamkin humalassa?" kysyi hän rehellisen tiedonhaluisesti.

      Vinska tarttui häntä molempiin korviin ja ravisti niistä nauraen: "Oletpa sinä aika tuhmeliini! Nyt ei ole puhe Aadamista, vaan isästäsi ja siitä että äitisi on viekotellut hänet murhaamaan kirkkoherran."

      "Ole vait!" huusi Pavel. "Sinä valehtelet."

      "Enpä valehtele, sanon vaan mitä itse uskon ja mitä muut uskovat."

      "Kuka, kuka niin uskoo?"

      Vinska vastasi vältellen, mutta Pavel puristi häntä lujasti käsivarsista, veti hänet luokseen ja uudisti: "Kuka niin sanoo, kuka semmoista uskoo?" kunnes tyttö hädissään ja tuskissaan huudahti:

      "Arnost."

      "Sanokoon hän sen minullekin, sanokoon; lyön hampaat suustaan ja rutistan hänet mäsäksi!"

      "Ei hän sitä sinulle sano, sinua hän pelkää – päästä minut irti, minäkin pelkään; päästä minut, Pavel hyvä!"

      "Aha, vai pelkäät; pelkää vaan!" sanoi hän riemuiten – ja lauhtuneena. Leikillään hän kisaili vielä hiukan hänen kanssaan ja päästi sitte tytön äkkiä irti. Pavel sai jalomielisyydestään runsaan palkinnon: Vinska katsoi häneen lempeästi ja nojasi hetkisen päätään hänen olkaansa. Ilon väreet sykäyttivät pojan ruumista, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan ja koetti näyttää välinpitämättömältä.

      "Pavel!" sanoi Vinska hetken päästä. "Minulla olisi sinulle muuan pyyntö, aivan pieni vain. Tahdotko sen täyttää? – se ei ole edes vaikeatakaan."

      Pojan kasvot synkistyivät: "Niin sinä aina sanot, tiedän sen vanhastaan. Mitähän se nyt olisi?"

      "Linnan vanhalla riikinkukolla on vielä pari kaunista sulkaa", sanoi hän; "nykäse ne pois ja tuo minulle."

      Hän pyysi niin lapsellisella äänellä, hänen kasvonilmeensä oli niin viaton ja Pavel kokonaan hurmaantunut. Hän ei ollut pyyntöä huomaavinaan, mutisihan vain jotain käsittämätöntä ja työnsi kyynärpäällään tytön hiljaa luotaan. Sitte otti hän ruoskansa tulisijan luota ja meni uittopaikalle kokoomaan hevoset, joiden kanssa aikoi yöpyä laitumella.

      Laidun oli eräässä alanteessa kylän vieressä, ei kaukana hautausmaalta, joka muodosti pitkähkön nelikulmion ja ulottui korkean, valkoisen muurin ympäröimänä aina peltojen keskelle. Yö oli lämmin kuin kesällä, kuu paistoi täydeltä terältä ja sen valaisema niitty välkehti kuin tyyni vedenpinta. Hevoset söivät rauhallisesti. Pavel makasi paimenmajassa pitkällään, käsivarret maassa ja kasvot käsien varassa, katsellen holhottejaan. Kunnanesimiehen punainen liinaharja varsa oli ennen ollut hänen lemmikkinsä, mutta siitä asti kun hän vihasi esimiehen poikaa, vihasi hän hänen varsaansakin. Se tuli, vanhaan ystävyyteen vedoten, luottavasti hänen luokseen, pärskytti ystävällisesti ja puhalsi häntä kohti lämpimän hengähdyksen. Kirouksella ja navakalla nyrkiniskulla turpaan vastasi Pavel hänen hyväilyynsä. Varsa väistyi pikemmin ihmetellen kuin pelästyen, Pavelin uhkausten saattamana. Hän olisi tahtonut hävittää maailmasta kaikki, millä oli jotakin yhteyttä hänen kilpailijansa kanssa. Vinskan lupaus ei hänessä herättänyt luottamusta, se oli liian nopeasti annettu ja muistutti liiaksi ärtyisen lapsen tyynnyttämistä.

      Hän – tuo tyttö – tahtoo karttaa kaikkea huomiota ja kaikkia juoruja, onpa viime aikoina käyttäytynyt kunniallisesti ja luopunut entisestä ylimielisyydestään ja välinpitämättömyydestään sen suhteen, mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Pavelin korvissa kaikui vielä se tuska ja hätä, jolla hän oli huudahtanut: "Meistä ei saa kuulua kylällä, että meille tulee kirjeitä kuritushuoneesta". Hänestä tuntui kuin olisi povellaan oleva kirjelappu polttanut; hän tempasi sen esiin ja rutisti palleroksi käsissään. Miksi pitikään äidin hänelle kirjotella? Eikö hän ollut jo saattanut hänelle aivan tarpeeksi häpeätä? Äiti seisoi hänen ja kaikkien muitten ihmisten välillä. Mutta Vinskan ja hänen väliinsä hän ei saa astua, siksi kallis oli tyttö hänelle nyt… Sisimmässä sydämessään hän uskoi, jopa oli varma, ettei äitinsä ollut syypää siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, ja kuitenkin hän epäselvän vaiston johdattamana koetti uskotella itselleen että voi niinkin olla… Ja kaikista noista häilyvistä epäilyksistä kehittyi varma päätös: en tahdo enää olla missään tekemisissä äidin kanssa. Kirjeen hän repi palasiksi. Viimeisessä palasessa, mikä hänelle käteen jäi, näkyivät vielä sanat: "Äitinne, joka on onnettomin ihminen maailmassa…" "Niin olet", huokasi hän surumielisesti, "ja onneton sinä olit jo ennenkin…" Hänen sielussaan kuvastui äitinsä kookas, vakava ja vaitelias olento. Iltaisin työn, puutteen ja pahoinpitelyn uuvuttamana, aamuisin jälleen väsymättömänä toimessaan. Hän näki itsensä lapsena, hänen rinnallaan, hänen esimerkkinsä rohkaisemana, miltei yhtä hiljaisena ja kärsimyksiin tottuneena kuin äitikin. Hän muisteli