Kunnanlapsi. Marie von Ebner-Eschenbach

Rouva kääntyi Paveliin, joka sävähti tummanpunaiseksi ja alkoi hädissään katsoa kieroon.

      "Miksei hän vastaa? Miksei hän ota lakkia päästään?"

      "Koskei hänellä ole lakkia", selitti kunnanesimies.

      "Vai niin? Mikä hänellä sitten on tuossa päässä?"

      "Pörröinen tukka, teidän ylhäisyytenne."

      Kuului heleätä naurua, joka kuitenkin heti vaikeni vanhan rouvan kohottaessa uhkaavasti kuivaa etusormeaan naurajaa kohti.

      "Ja tuossa on tyttö. Tule tänne!"

      Milada lähestyi luottavasti ja linnanrouvan ankaruus lientyi vähitellen katsellessaan tytön ystävällisiä kasvoja. Hänen katseensa tarkasteli hetkisen pientä ryysyistä olentoa ja siirtyi vihdoin hentoihin, likaisiin jalkoihin.

      Vanhassa rouvassa tapahtui äkkiä muuan noita hänelle tavallisia mielenmuutoksia.

      "Tytön tahdon kuitenkin ottaa pois kunnan käsistä. En tosiaankaan tiedä minkätähden minun pitäisi huolehtia kunnan hoidokkaista. Mutta sen tiedän, että lapsi teidän huostassanne menee tärviölle, ja lapsi ei ole syntynyt teidän tärveltäväksenne."

      Kunnanesimies yritti panemaan häveliään vastalauseen.

      "Parasta, kun ette puhu mitään", keskeytti häntä linnanrouva. "Kyllä minä tiedän. Ne lapset, joiden koulunkäynnistä kunnan tulisi pitää huolta, eivät vielä kahdentoista vanhoinakaan osaa erottaa A: ta Z: sta." —

      Rouva pudisti moittivasti päätään, katsoi jälleen Miladan jalkoihin ja jatkoi: "Ja ne lapset, joille kunnan pitäisi hankkia kengät, juoksevat aina avojaloin. Minä tunnen teidät", sanoi hän ehkäisten esimiehen uudistetun vastaväite-yrityksen. "Olen jo aikoja sitte luopunut kaikista puuhista saada mitään muutoksia aikaan laitoksissanne. Ottakaa te poika mukananne ja pitäkää hänestä huolta omalla tavallanne; hän joutaa kyllä kuleksia kunnanlapsena. Tyttö jääköön tänne."

      Vanhan rouvan viittausta noudattaen poistui esimies, hyvillä mielin kun oli vapautunut edes toisesta puolesta kylän osaksi joutuneesta taakasta. Pavel seurasi häntä pihan toiseen päähän saakka, mutta jäi sinne seisomaan katsellen taakseen sisartaan. Paikalle oli jo saapunut joku palvelijatar, jolle armollinen rouva antoi käskyjään Miladan suhteen.

      "Kylvettäkää!" kuului käsky. "Polttakaa rääsyt ja hakekaa vaatteita joululahjavarastosta!"

      "Saako hän myös jotain syödäkseen?" johtui Pavelin mieleen. Tyttö on varmaankin nälissään. Siitä asti kun poikanen kykeni ajattelemaan, oli hänen suurimpana huolenaan ollut suojella lasta nälältä. Vaatteet ovat kyllä hyviä, kylpeminenkin käy laatuun, varsinkin suuressa joukossa hevosuittopaikoilla. – Kuinka usein olikaan Pavel kantanut pienokaisen veden ääreen antaakseen tytön sitte siellä mielinmäärin pulikoida! – Mutta pääasia oli kuitenkin – saada jotakin suuhunsa.

      "Sano, että olet nälissäsi!" huusi poika neuvoen sisarelleen.

      "Vieläkö se poika siellä vetelehtii! Laittau tiehesi!" kuului ääni linnasta päin.

      Esimies, joka oli jo ennättänyt puutarhan kulmaukseen, kääntyi ympäri, tarttui Pavelin kaulukseen ja veti hänet mukanaan.

      Kolme päivää neuvotteli kunnallishallinto Pavelin kohtalosta. Vihdoin syntyi heissä oiva ajatus, jota kiiruhtivat heti toteuttamaan. Linnaan laitettiin lähetystö, joka teki paroonittarelle alamaisimman anomuksen: koska hän jo oli ollut niin dobrotiva (kaikkeinarmollisin) että oli ottanut huostaansa onnettoman Holubin tyttären, eikö hän tekisi samoin pojankin suhteen?

      Kylän isät saivat jyrkästi kieltävän vastauksen ja neuvottelut alkoivat uudelleen.

      Mitä tehdä?

      "Mitäpä muutakaan, kuin mikä on tällaisissa tapauksissa tavallista", arveli kunnanesimies. "Poika kiertäköön talosta taloon ja saakoon kustakin päivän kerrallaan ruokansa ja ylläpitonsa."

      Kaikki talonpojat kieltäytyivät. Ei kukaan halunnut murhaajan poikaa omain lastensa toveriksi edes päiväksi kerrallaan.

      Viimein päästiin asiasta yksimielisyyteen: poika jääköön samaan paikkaan, missä on – minne oma isänsäkin oli hänet jättänyt: huijarin, kunnanpaimenen luo.

      Jos kunta olisi suonut itselleen sellaista ylellisyystavaraa kuin omatunto, ei moinen päätös olisi edes päähän pälkähtänyt. Paimen (jolla oli klassillinen nimi Virgil) ja hänen vaimonsa sekä se mökkiläinen, jonka luona he asuivat, olivat seudun huonomaineisimpia eläjiä. Mies oli juopporatti, vaimo viekas ja ilkeä, oli useat kerrat vedetty oikeuteen puoskaroimisesta, mutta jatkoi siitä huolimatta yhä salaperäistä ammattiaan.

      Kenenkään mieleen ei olisi johtunut luovuttaa ketään muuta lasta moisiin käsiin, mutta Pavel ei muka tulisi siellä näkemään sen huonompaa kuin mitä jo sadasti oli omassa kodissaankin nähnyt.

      Näin siis nujerrettiin hävyltä niskat ja suostuttiin maksamaan vuosittain 4 mittaa jyviä Pavelin ylläpidosta. Paimen sai oikeuden käyttää poikaa karjan ajamiseen ja paimentamiseen sekä lupasi puolestaan valvoa, että tämä sunnuntaisin kävisi kirkossa ja talvisin niin usein kuin mahdollista koulussa.

      Virgil asui perheineen pienessä huonepahasessa kylän laidalla olevassa hökkelissä. Huone oli sylen pituinen ja saman verran leveä ja siinä oli neliruutuinen ikkuna, kukin ruutu puolen tiilikiven kokoinen. Ikkunaa ei voitu koskaan avata, sillä silloin olisivat sen mädänneet puitteet särkyneet. Ikkunan alla huoneessa oli penkki, joka oli paimenen makuusijana, ja vastapäätä penkkiä oljilla täytetty sängyntapainen, jossa vaimo ja tytär nukkuivat. Huoneeseen johti kapea etehinen, jonka toisessa päässä oli tulisija. Se olisi samalla voinut käydä lämmitettävästä uunistakin, mutta sitä käytettiin harvoin kumpaiseenkaan tarkotukseen, sillä puiden varastaminen oli käynyt yhä vaikeammaksi. Nyt siinä säilytettiin perheen niukkaa vilja- ja leipävarastoa; siellä ajelehti niinikään Virgilin aina likaiset saappaat, ruoska ja sauva; sitte kaikenmoista likaista sekatavaraa, vanhoja pulloja, sangattomia koreja, astiansirpaleita y.m. rojua.

      Tähän romukasaan oli Pavel sovittanut Miladan makuusijan, ja siellä nukkui tyttönen kokoonkääriytyneenä kuin kissanpoika. Itse hän oikasihe lattialle, aivan tulisijan kupeelle, ja kun tyttönen yöllä sattui heräämään, tavotti hän käsineen veljeään, veti häntä tukasta ja kysyi: "Oletko siellä, Paveliseni?"

      "Täällä olen, nuku sinä vaan", murisi poika vastaukseksi, purren toisinaan tyttöä leikillään sormeen. Tämä siitä taas leikillään huudahtamaan, niin että Virgil ärjäsi heille asuinhuoneesta: "Hiljaa siellä, senkin marakatit!"

      Vavisten vaikeni Milada ja Pavel kohosi kuulumattomasti polvilleen, silitteli lasta ja kuiskaili hänelle hiljaa, kunnes tämä rauhottui ja nukkui uudelleen.

      Kun poika laskeutui ensimäistä kertaa vuoteelleen ilman sisartaan, ajatteli hän: "Nytkös kelpaa, nyt ei ainakaan tyttöriepu häiritse untani". Mutta jo aamun sarastaessa juoksi hän pitkin kyläkatua suoraa tietä linnaan. Se sijaitsi puutarhan keskellä, jota ympäröi metallinen lanka-aita ja tiheä, aina viheriöivä kuusinen pensasaita, joka esti kaiken näköalan tähän pyhättöön. Pavel asettui portin luo, vastapäätä rakennuksen ovea, painoi kasvonsa sen rautalisteitä vasten ja odotti. Kotviin ei kuulunut mitään, mutta äkkiä oli Pavel kuulevinaan ikkunoiden ja ovien avaamista ja sulkemista sekä epäselviä huutoja, joiden joukossa oli tuntevinaan Miladankin äänen. Samassa ryöpsähti äkkinäinen tuulenpuuska, irrottaen puista kuivuneita oksia ja kiidättäen kuivia lehtiä hurjaa vauhtia ilmassa. Palvelijain puolelta tuli kaksi palvelustyttöä juosten päärakennukseen; toinen oli vähällä kompastua vanhaan riikinkukkoon, joka kävellä kääntelihe juhlallisesti pihalla. Tämä hyppäsi syrjään niin hullunkurisesti, että Pavelin piti nauraa ääneensä. Elämä alkoi vilkastua linnassa ja sen ympärillä, käytiinpä jo puutarhanportinkin kautta. Mutta jokainen, joka siitä kulki, sulki sen huolellisesti jälkeensä. Se oli varokeino, joka uutuutensa vuoksi herätti monen ohikulkijan huomiota. Puutarhanportti sulettuna keskellä päivää, mitä se oli olevinaan? Moinen järjestys tuskin kauvan pysyisi käytännössä.

      Mutta