Kunnanlapsi. Marie von Ebner-Eschenbach

istuutui Vinska portaille, veti saappaat jalastaan ja asetti ne Pavelin eteen. "Siinä ne ovat, saituri! En tarvitse niitä! – Kun virkan sanankin Peterille, niin hän ostaa minulle toiset, paljoa kauniimmat."

      Tuskissaan karjui Pavel: "Ei, ei! Ota minun, lahjotan ne sinulle. Kun et vaan enää ole Peterin kanssa… Lupaatko?" Hän tarttui Vinskaa olkapäihin ravistaen niin, että tämä ei enää lopulta kuullut eikä nähnyt mitään: "Lupaatko, lupaatko?"

      "Ole rauhallinen – lupaan sen", vastasi tyttö. Mutta hänen äänensä oli tätä lausuessaan niin epäluotettava ja kasvoillaan niin omituinen ilme, että Pavel uhkasi nyrkkiä puiden:

      "Varo itseäsi!"

      VI

      Seuraavalla viikolla oli monta sadepäivää ja jokaisena sumuisena aamuna kokosi Pavel koulukapineensa ja meni kouluun kaikkien niiden pilkan esineenä, jotka hänet matkalla kohtasivat. Perillä hän, miltei jo aikuinen mies lasten joukossa, istui aina samalla paikalla, viimeisenä viimeisellä penkillä. Alussa ei opettaja ollut häntä huomaavinaankaan, vasta aikaa myöten hän alkoi jälleen omistaa Pavelillekin huomiota. Kun kerran tunnin loputtua ja koulusalin jo tyhjennyttyä Pavel yhä viivytteli lähtöään, kysyi opettaja:

      "Mitä tahdot oikeastaan? Sinun ammattiisi et voi minun luonani kehittyä."

      Pavel katsoi häneen hämmästyneenä ja opettaja jatkoi: "Sanoithan minulle kerran, että tahdot tulla varkaaksi. Ja nyt, poikalurjus, luuletko minun antavan varastamisessa opetusta!"

      Pavelin mielessä liikkui jo vastaus: "Siinä en opetusta kaipaakkaan, osaan ilmankin", mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi ainoastaan: "Tahtoisin oppia lukemaan ja kirjottamaan".

      "Osaathan jo sen verran, että aikaan tulet."

      "Juuri niin paljon en osaa."

      "No, sitte sinun täytyy vaivata itseäsi vähän enemmän."

      "Olen sitäkin koettanut, vaan en osaa kuitenkaan."

      "Tuo kirjasi tänne!"

      Pavel pudisti päätään: "Kirjasta osaan jo, mutta tästä" – hän pisti vavisten kätensä poveen ja veti esiin rypistyneen kirjeen. "Tämän on kirjeenkantaja minulle tuonut…"

      "Kirjotettua? Vai niin, sehän on toinen asia; silloin kai täytyy minun vaivata itseäni."

      Häntä kadutti pilapuheensa, kun Pavel luuli sen todeksi ja vastasi ensi kerran elämässään nöyrästi: "Uskallan kuitenkin pyytää, että opettaja olisi hyvä ja koettaisi."

      Pavel aivankuin suuteli katseillaan kirjettä, jonka jälkeen ojensi sen opettajalle huolellisesti ja varoen kuin aarretta, joka voisi helposti vahingoittua.

      Opettaja avasi kirjeen ja luki sen läpi. "Tiedätkö, Pavel, keneltä kirjeesi on?"

      "Luulen sen olevan Milada sisareltani luostarista."

      "Ei; ei se ole luostarista."

      "Eikö?"

      "Se on äidiltäsi – " Opettajan ääni katkesi ja poika lisäsi äkkiä muuttunein kasvonilmein ja raa'alla äänellä:

      "Kuritushuoneesta."

      "Tahdotko kuulla?"

      Pavelin pää oli painunut alas ja hän vastasi ainoastaan äänettömällä nyökäyksellä. Opettaja luki:

      "Poikani Pavel!

      Kolme kuukautta sitten otin kynän käteeni ja kirjotin muutamia riviä Milada tyttärelleni luostariin mutta minun tyttäreni Milada ei ole kirjettäni saanut käsiinsä kun luostarin sisaret eivät ole sitä hänelle antaneet vaan he ovat käskeneet minulle ilmottaa että on parasta ettei hän kuule äidistään mitään ja nyt en tiedä teenkö oikein kun kirjotan sinulle Pavel rakas poikani pyytäen että sinä vastaisit minulle ovatko minun rivini tavanneet sinut ja rakkaan Milada sisaresi terveenä mitä minuun tulee olen terve ja tähän saakka olooni tyytyväinen.

      Äitisi.

      Öin ja päivin rukoilen puolestanne rakkaat lapset ja luulen myöskin että tyttäreni Milada tulee pieneksi luostarinsisareksi kun aika joutuu ja teen ahkerasti täällä lasteni tähden kaikki mitä minulle määrätään…

      Kuuden vuoden päästä tulen jälleen kotiin rakas Pavel poikani ja pyydän vielä että useasti rakkaudella muistelette äitiänne joka on onnettomin ihminen maailmassa."

      Kirjaimet olivat jäykästi ja hitaasti piirretyt, jälkikirjoituksessa oli käsi vavissut ja paperilla olevat suuret, himmeät täplät osottivat, että sitä oli itkien kirjotettu. Vaivoin sai esiinlukija noista tahraantuneista riveistä selvän, ja häntä liikutti se suru ja rakkaus, joka ilmeni tuossa surumielisessä kirjeessä.

      "Pavel", sanoi hän, "sinun täytyy heti vastata äidillesi."

      Poika oli kääntynyt syrjin ja tuijotti synkästi eteensä. "Mitä minä hänelle vastaan?" mutisi hän.

      "Sitä, mitä tunnet sydämessäsi onnetonta vaimoa kohtaan."

      Pavel väänti suutaan: "Onhan hänen siellä hyvä olla".

      "Hyvä, sinä tyhmeliini? Hyväkö vankilassa?"

      Vanha mies innostui, hän lämpeni ja muuttui kaunopuheiseksi. Mutta kaikki kauniit sanansa liikuttivat ainoastaan häntä itseään jättäen Pavelin kylmäksi. Hänellä oli opettajansa väitteisiin vain kaksi vastausta, joita hän itsepintaisesti toisti sopivissa ja sopimattomissa kohdissa: "Hän sanoo itse, että hänen on hyvä olla" ja "sisarenikaan ei kirjota hänelle, miksi minä kirjottaisin?"

      "Etkö sitte tunne mitään äitiäsi kohtaan?" kysyi lopulta opettaja.

      "En", vastasi Pavel.

      Vanhus vapisi tuskastumisesta. "Ajattelen sitä aikaa, jolloin olit lapsi", sanoi hän, "ja kelpo poikana teit työtä kelpo äitisi johdolla, joka oli sinut työhön totuttanut… Mitä katsot? – Kelvollinen ja rehellinen, sanon minä. Se hän oli, mutta valitettavasti liian arka ja pelkäsi aina mielettömästi kurjaa miestään… Oi!" sanoi hän – "jokainen on tuntenut myötätuntoisuutta häntä kohtaan, itse tuomaritkin ovat häntä surkutelleet; ainoastaan sinä, hänen poikansa, et häntä sääli. Minkätähden, mistä syystä? Kysyn sinulta; vastaa, puhu!" Hän työnsi silmälasit ylemmäksi ja läheni Pavelia. Pojan piirteissä ilmeni rautaista vastustushalua ja synkistä silmistä säihkyi sellainen päättäväisyys, että se, suureen asiaan kohdistettuna, tekee ihmisestä marttyyrin.

      Vanhus huokasi, peräytyi ja sanoi: "Mene, sinusta ei saa kalua". Kun Pavel oli ennättänyt jo ovelle asti, käski hän pojan kuitenkin pysähtyä. "Tahdon vain sanoa sinulle yhden asian. Ihmisten sättiminen ei ole sinulle aivan yhdentekevää; voi tulla aika, jolloin mielelläsi olisit hyvässä sovussa ihmisten kanssa ja halusta kuulisit sanottavan: nuoruudessaan oli Pavel suuri lurjus, mutta nyt hän on kunnon mies. Sentähden varo itseäsi, varo Pavel", uudisti hän painokkaasti ja hänen harmaankalpeille poskilleen kohosi heikko punerrus: "älä itse parjaa itseäsi. Se paha, mitä muut sinusta sanovat, voi joutua epäilyksen alaiseksi ja unohtua, sen voit omalla elämälläsi painaa unheeseen. Mutta se paha, kierous ja tuhmuus, mitä itse sanot itsestäsi, se ei häivy niin helposti, se istuu sinussa kuin oma nahkasi – se elää vielä jälkeesikin!"

      Hän nosti kätensä ilmaan ja hoippui avuttomana ympäri huonetta kuin makuupaikastaan pelotettu yöperhonen, huokasi ja voihki: "Unohda minun puolestani kaikki, mitä olen sinulle sanonut, mutta neuvoani älä unohda; sen olen antanut sinulle omasta kokemuksestani!"

      Pavel katseli miettiväisenä opettajaa. Hänen tuli sääli tuota vanhaa herraa, joka samalla näytti hänen mielestään hassunkuriselta. Mitä hän pallotteli? Voikohan se olla sitä, että ihmiset sanovat häntä noidaksi?.. Mitä se sekin kannatti!

      Kovin mielellään hän olisi ottanut asiasta selkoa, vaan ei tiennyt miten kysyä. Hän ei ollut kotviin huomaavinaankaan opettajan poistavia kädenliikkeitä, kunnes tämä huusi kiivaasti: "Mitä sinä vielä tahdot?" Silloin vastasi poika:

      "Tietää mikä opettajaa