Pohjoisnavalta päiväntasaajalle. Brehm Alfred Edmund

sen lähemmäksi houkuttelevaa saalista. Voimatta aitojen ahtaassa välissä kääntyä juoksee susi raivoissaan ja kiukuissaan eteen päin yhä samaa kierrosta levähtämättä ja hellittämättä, juoksee pitkät matkat. Viisas vuohi kohta käsittää, miten asiat ovat, ja pysähtyy viimein sisäaitauksen keskelle, tosin yhä vielä huutaen ja vavisten; viimein susikin huomaa kiertojuoksunsa turhaksi, koettaa päästä vapauteen, kiskoo hampaillaan jalan pituisia lastuja aidasta ja ulvoo kiukuissaan ja tuskissaan, mutta kaikki turhaa. Tuskaisen yön jälkeen koittaa vihdoin viimeinkin hänen viimeinen aamunsa. Kylässä aletaan liikkua, koirain haukunnan seasta kuuluu jo ihmisääniä. Mustia miehiä tulee yhä haukkuvien koirain kanssa murhenäytelmän paikalle. Liikahtamatta kuin ruumis makaa susi maassa, tuskin silmän rävähdykselläkään ilmaisten vielä olevansa hengissä. Raivokkaasti haukkuen tunkeilevat koirat aidan viereen, susi ei liikahda; pilkaten toivottavat miehet vangille tervetuloa, ei hievausta. Mutta ei koirat eikä miehet anna itseänsä pettää. Koirat koettavat tunkea kuonoansa aidan raoista ja tavoitella tuota valekuollutta turkista, miehet heittää kaikkialla käytettyä, surmasilmukkaista hevosnuoraa, lassoa eli arkaania, hänelle kaulaan. Vielä kerran hypähtää peto ylös, juoksee vielä kerran vaivantietänsä ja koettaa ulvoen ja hampaitaan näyttäen pelottaa ahdistajiaan, vaan turha vaiva; peljättävää ansaa se ei voi välttää, muutaman minuutin kuluttua on susi kuristettuna kuoliaaksi.

      Kettua ahdistelee kaikkialla susi, joka sitä pyytelee ruuaksensa. Sen tähden kettuja ei olekaan varsin runsaasti Siperiassa, mutta hävittää niitä sukupuuttoon ei ole tähän asti voinut tuo hänelle niin vihamielinen sukulaisensa eikä ihminenkään. Metsävyöhykkeen itäosassa tekee kettu silloin tällöin pitkiä vaelluksia, seuraten joko jäniksiä tai metsälintuja; lännempänä ei näy olevan vielä mitään sellaista otettu huomioon. Ketun tekemiä vahingoita ei valitella Siperiassa, mutta sittekin ahdistellaan häntä hyvin uutterasti, koska ketun nahka on mieluinen tavara sekä venäläisille että maan synnynnäisille asujamille ja muutenkin melkoisen kallis, jos sillä on erityinen suosittu väri, jolloin siitä saadaan suunnattomatkin hinnat. Pyyntieläimenä pidetään sentähden ainoastaan soopelia sitä arvokkaampana. Varsinaiset metsästäjät tekevät talvella yksistään ketun tähden retkiä melkein yhtä syvälle metsiin kuin soopelin pyytäjätkin; ostjakit ja samojeedit virittelevät jousiansa paraastaan kettuja varten eivätkä pidä lukua mistään vaivoista etsiessään pesiä, joissa poikia on. Ne he kaivavat esiin, ei tappaakseen, vaan huolellisesti hoitaakseen ja elättääkseen, kunnes ne tulevat täys'kasvuisiksi ja ensimmäisenä tai toisena talvena saavat sellaisen karvan, joka näiden omituisten eläinsuojelijain mielestä on paljon arvokkaampi kuin hoidokkaiden henki ja elämä, sillä armotta joutuvat nämä hoitoketut aikanansa surmanuoran uhreiksi.

      Tavallansa voidaan myöskin lukea naali metsävyöhykkeen eläimiin; kuitenkaan se ei luultavasti missään tunkeudu itse metsään, vaan enintään kuljeksii talvella pitkin juuria jokia pyytelemään jäniksiä ja metsäkanoja tundran eteläosasta, joka on sen varsinainen kotipaikka.

      Sitä vastoin on ilves metsäeläin sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Mutta Siperiassakin on sitä ainoastaan siellä täällä hajallaan, jonka tähden se verraten harvoin joutuu metsästäjän saaliiksi. Luultavasti lähtee ilves varsinaisista olinpaikoistaan, sisämetsäin tiheimmistä osista, ainoastaan silloin, kuin elatushuolet tai kiimavietti pakottavat sitä vaeltelemaan, joten se joutuu metsäin ulkolaiteille. Uraalin itäisen seudun kokeneet metsästäjät sanovat ilveksen yleensä oleksivan samoilla seuduilla kuin karhu, jopa pysyvän karhun pesän lähellä silloinkin, kuin se jo on asettunut makaamaan. Samat metsästäjät vakuuttavat, että ilveksen mieltymys karhun talviasuntoon saattaa senkin ilmi, koska sellaisissa paikoissa, joissa ilveksen jälkiä runsaimmin käy ristiin, tarvitsee vain tarkkaan etsiä, ja voidaan olla ihan varma löydöstä, jos tavataan kierrosjäljet, sillä ne käyvät aina karhun pesän ympäri. Ilveksen tapa astua aina hyvin tarkkaan entisiin jälkiin helpottaa, kuten sanotaan, melkoisesti karhun etsintää. Sitä paitsi kerrotaan Siperian ilveksen tyytyvän mielellään myöskin tuoreihin raatoihin, josta syystä se ehkä pysytteleekin karhun lähellä vaanimassa syödäkseen, mitä karhun atrioilta jää. Tosin sanotaan ilveksen kykenevän varsin hyvin ilman niin epäilyttävän ystävän apuakin tappamaan suuriakin eläimiä ja sen erittäin innokkaasti ajavan ja tuota pikaa voittavan peuroja ja metsävuohia, mutta samalla aina selitetään, että se paraastaan pyytelee pienempiä eläimiä, jäniksiä, puu- ja maaoravia, metsoja, teirejä ja pyitä, hiiriä, kaikkein lintujen poikasia ja muuta sellaista. Ei ole mitään syytä epäillä näitä kertomuksia; ne myöskin riittävästi selittävät, minkä tähden tätä petoa niin harvoin tavataan rajametsissä ja metsän laiteissa. Niin kauan, kuin oravia ja metsälintuja on sisämetsissä, ei ilveksellä ole mitään syytä lähteä pois syviltä saloilta, joissa ihminen ei koskaan käy; kuin oravat ja metsälinnut lähtevät vaelluksille, täytyy ilveksen seurata. Miten metsälinnut pelkäävät ilvestä, näkyy siitä, että metsot ja teirit soidinaikanakin heti vaikenevat, kuin ilveksen ääni kuuluu.

      Ilveksen ajoa pitävät sekä Siperian synnynnäiset asujamet että tulokkaat erittäin hyvänä pyyntihuvituksena. Tämän muhkean kissaeläimen harvinaisuus ja varovaisuus, notkeus ja puolustuskyky innostuttavat jokaista tosi metsästäjää, ja nahasta ja lihasta tulee melkoinen saaliskin. Nahat lähetetään Siperiasta paraastaan Kiinaan, jossa niistä maksetaan hyvä hinta; lihaa pitävät suuressa arvossa sekä mongolialaiset kansat että myöskin useimmat tänne siirtyneet venäläiset. Loukkuihin jää ilves ainoastaan ani harvoin, mutta usein hän niitä laukoo siten, että juoksee pitkin loukkupuita ylös ja sitte polkee vivulle: harvoin se myöskään joutuu viritetyn kaaren uhriksi ja tielle viritetyt raudat se tavallisesti välttää hyppäämällä ylitse. Sitenpä metsästäjälle ei jää muuta neuvoa kuin pyssy. Helposti ymmärrettävistä syistä pyydetään ilvestä ainoastaan talvella, jolloin jäljet näkyvät lumesta ja käy suksilla hiihtää. Rohkeat koirat ajavat viimein löydetyn pedon ylös puuhun taikka pakottavat sen puolustautumaan maassa, mutta monesti ilves niitä pitelee pahasti, jopa tappaakin. Yksin metsästäjänkin päälle saattaa tuo ahdinkoon joutunut, raivokkaasti puolustautuva peto hyökätä.

      Metsäkissaa, jota ilves yhtä ahkerasti ajaa kuin susi kettua, ei tavata Länsi-Siperian metsävyöhykkeen alalla. Sitä vastoin täällä liikkuu, tosin ei säännöllisesti, vaan ainakin silloin tällöin, täydellisin kissaeläin, tiikeri. Kaksi vuosina 1838 ja 1848 Baskin ja Schlangenbergin luona tapettua tiikeriä on täytettyinä Barnaulin museossa; kolmas, joka tapettiin seitsenkymmen-luvun alulla, on Omskin koulumuseossa, neljäs levitti kuusikymmen-luvun lopulla suurta kauhua Tshelaban piirissä, joka on Uraalin vuoristossa Europan rajalla, hyökkäsi ihan ärsyttämättä muutamain talonpoikien kimppuun, jotka sen säikyttivät pakenemaan siten, että eräs heistä viskasi punaisen lakkinsa sitä kohti. Turkestanin ylävillä aroilla ja Itä-Siperian koko eteläosassa tavataan "valtiaseläintä", joksi daurilaiset sanovat tiikeriä, soveliaissa paikoissa kaikkialla ja säännöllisesti, ja molemmilta niiltä tahoilta se useammin, kuin luullaankaan, eksynee metsävyöhykkeen länsiosiin ja ehkä siellä myöskin oleskellee pitkät ajat, kunnes taas huomaamatta palaa kotiseudulleen. Kuitenkin nähdään tiikeriä niin harvoin ja säännöttömästi, että sitä tosin saatetaan tässä mainita, vaan ei oikeastaan lukea tämän alueen eläinkuntaan.

      Toisin on arvokkaimpien kaikista turkiseläimistä, eri näätälajien, runsaus. Niiden vähenemistä tosin valitetaan enemmän kuin minkään muiden pyyntieläinten, mutta enimpiä niistä tavataan vielä säännöllisesti, ell'ei kaikkialla, niin kuitenkin useimmissa paikoissa. Ainoastaan soopeli on viime vuosikymmeninä tullut hyvin harvinaiseksi. Keski-Uraalin vanhat metsästäjät muistavat joka talvi ampuneensa tai muuten saaneensa soopeleja Tagilsk-kaupungin läheltä; nykyään siinä seudussa tavataan joskus, vaan aina perin harvoin, joku yksinäinen, harhaileva soopeli. Itä-Uraalin keskipalkoilla raivonneen laajan metsänpalon sanotaan karkoittaneen nämä niin yleisesti suositut ja vainotut turkiseläimet. Samaa kerrotaan alisen Obin varsilla olevista metsäkylistä, joissa soopelin pyyntiä vielä nykyäänkin harjoitetaan sen verta, että esim. Jelisarovin torilla joka talvi saadaan ostaa parikymmentäkin nahkaa. Paljon runsaammin kuin soopeleja on mäntynäätää kaikissa Länsi-Siperian metsissä. Äsken mainitun Tagilsk-kaupungin pyyntialueelta,