Pohjoisnavalta päiväntasaajalle. Brehm Alfred Edmund

metsässä yli koko metsävyöhykkeen. Uraalin itärinteillä oleskelee se sekä jylhässä metsässä että ylhäällä vuorilla; sikäläiset metsästäjät sen tähden puhuvat metsä- ja vuoripeurasta ja näyttävät luulevan niillä olevan eri ominaisuuksia, vaikka eivät osaa varmasti sanoa, mitkä ne olisivat. Asuttuja seutuja kammoksuu peura vähemmin kuin mikään muu hirvilaji; se selvinnee paraiten siitä, että joka vuosi tapetaan, paitsi vapaina syntyneitä, myöskin monta sellaista, joilla on leikkaus korvassa tai jokin muu merkki ja jotka siis ovat poroista villistyneitä. Ne luultavasti karkaavat kiima-aikaan samojeedien ja ostjakkien laumoista ja vaeltavat niin kauan etelään päin, kunnes tapaavat villejä sukulaisiansa ja niiden seurassa pysähtyvät johonkin. Saatuaan kerran maistaa vapautta tottuvat ne merkillisen pian kaikkiin vapaan peuran tapoihin. Pyyntieläiminä on poroilla yhtä vähä kuin peuroillakaan mitään suurta merkitystä metsäseudun asujanten silmissä. Peura tapetaan, milloin, missä ja miten hyvänsä voidaan, mutta, ottamatta lukuun jotakuta erittäin innokasta venäläistä metsästäjää, ainoastaan maan synnynnäiset asujamet pyytelevät sitä edes vähänkään innokkaammin.

      Syötävään riistaan lukevat yleensä kaikki ihmiset myöskin jäniksen; ainoastaan semiläiset ja venäläiset ovat poikkeuksena. Sen tähden Siperian jänistä pyytävätkin ainoastaan sivistyneet ja etuluulottomat siperialais-venäläiset sekä pohjoisosassa synnynnäiset asukkaat, jotka eivät aristele mitään ruuaksi kelpaavaa. Sillä vähäpä on metsästäjän silmissä arvoa valkoisen jäniksen nahallakaan, koska siitä hyvin lähtee karva, ja ehkä juuri, siitä syystä maan villit kansat uhraavat sen jumalillensa. Vaikka metsäseudun asujamet niin välinpitämättömästi kohtelevat tätä meille niin arvokasta jyrsijää, että eivät viitsi hätyyttää häntä juuri ollenkaan, ei jäniksiä kuitenkaan ole missään erittäin paljoa. Moni niistä menettää henkensä loukuissa, enin osa joutuu susien, kettujen ja ilvesten suuhun, ja paljon niitä vähentelee myöskin ankara talvi, joka usein pakottaa niitä pitkille vaelluksille. Riistana jänikselle ei voida täällä antaa minkäänlaista merkitystä.

      Syötäväksi kelpaamattomista metsävyöhykkeen pyyntieläimistä pitänee sudelle antaa ensi sija, koska sitä katkerasti vihataan ja yleensä vainotaan. Tosin sen ei sanota tuottavan ihmiselle kovinkaan suurta vahinkoa, mutta ei kuitenkaan laiminlyödä mitään sen tappamistilaisuutta. Tosin susi Länsi-Siperiassa liikkuu ainoastaan poikkeuksen tavoin suurissa joukoissa ja vielä harvemmin ahdistaa ihmistä, mutta yhtä eittämättömästi se paljon tuhoelee kotieläimiä, ja tämä hävitys tulee hyvinkin melkoiseksi, jos otetaan lukuun, miten suuria vahinkoja paimentolaisten laumat kärsivät susien kautta sekä arolla että tundralla. Miten paljo ja runsaasti susia on metsävyöhykkeen alalla, ei voida arvata. Niitä on kaikkialla eikä missään; ne raatelevat tänään jonkun kylän laumoja, jonka tienoilla niitä ei vuosikausiin ole nähty, tunkeutuvat huomenna toisen kylän vajoihin; häviävät äkisti joistakuista seuduista ja palaavat aavistamatta takaisin; jossakussa paikassa eivät säiky mitään vainoja ja toisessa tuskin sietävät vähäistäkään hätyyttämistä, kuin jo karkkoavat. Suuret maantiet, joilla on vilkasta liikettä, ja laidunmaista rikkaat seudut houkuttelevat niitä erittäin, koska noilla maanteillä kuoliaaksi ajettujen hevosten ruumiit ja laitumilla paimenetta käyskentelevät, usein kauas metsiinkin kuljeksivat kotieläimet ovat heillä valmiina tai ainakin helposti saatavana saaliina. Vaan on niitä kuitenkin sellaisissakin metsäseuduissa, joissa ei ole mitään ihmisliikettä. Välistä nähdään niitä yksittäin tai pienissä joukoissa keskellä päivää ihan lähellä asuttuja paikkoja ja usein juoksentelevat ne öillä läpi kylien, jopa kaupunkienkin. Yhtenä yönä saattavat ne repiä kuoliaaksi kymmenittäin lampaita, jopa ahdistella hevosiakin ja sarvikarjaa, vaan ei koiria, jotka taas toisissa paikoissa ovat niille hyvin mieluista saalista. Ainoastaan urholliset siat saavat niiltä olla rauhassa, koska ne täällä kuten kaikkialla muuallakin heti ryhtyvät taisteluun susia vastaan ja tavallisesti pääsevät voitolle.

      Kuten venäläiset, uskovat myöskin siperialaiset, että naarassusi niin kauan, kuin pennut imevät, karttaa kaikkea ryöväilyä pesänsä lähellä ja hirmuisesti kostaa, jos siltä otetaan pennut pois, seuraa silloin metsästäjää aina hänen kotikyläänsä asti ja raivokkaasti tuhoaa kaikkia hänen kotieläimiänsä. Sellaisen koston pelosta jättää jokainen siperialainen löytämänsä suden pennut pesäänsä ja ainoastaan jotkut uskaltavat leikata pennuilta poikki kantajäntäreet, että ne siten rampautuneina pysyisivät syyspyyntiin asti synnyinpaikoillaan. Sillä, kuin pennut vaurastuvat täys'kasvuisiksi, katoaa, kuten luullaan, emän rakkaus tai ainakin vähenee hänen kostonhimonsa, ja syyssuden turkki sitä paitsi korvaa näiden kekseliästen talonpoikain vaivat ja viisaan tempun.

      Eri paikkain ja olojen mukaan käytetään mitä erilaisimpia keinoja sutta pyytäessä. Susihaudat, suden raudat ja strykniini-myrkky ovat, kuten edellä kerrotut viritetyt kaaretkin, varsin hyvät pyyntineuvot; sitä vastoin suden ajosta harvoin saadaan toivottua tulosta. Paljon mieluisemmin koetetaan reellä ajaen pyytää sutta eli reestä ampua sitä, kuin se ensin on viekkaudella houkuteltu juoksemaan jäljestä. Se tapahtuu näin: Tilavan reen eteen valjastetaan vanha laiska tai ikäkulu hevonen ja neljä metsästyskumppania asettuu rekeen: ajaja, kaksi pyssymiestä ja keskikokoinen porsas. Ajaja, jolla ei ole muuta tehtävää kuin ajaminen, nousee paikallensa, pyssymiehet käyvät istumaan takaperin ja säkkiin pistetty porsas asetetaan heidän jalkainsa väliin. Iltasella ajaa tämä sekanainen seura metsäseutuun, jossa päivällä on nähty tuoreita suden jälkiä. Heti, kuin päästään jälkien paikoille, heittää toinen pyssymies pitkään nuoraan sidotun, pehmoisen heinäpussin reestä viiltämään jäljestä ja toinen sill'aikaa nipistelemällä tai muulla keinoin saattaa porsaan vinkumaan. Susi kuulee ne valitushuudot, luulee ehkä porsaan eksyneen emänsä luota ja lähestyy hiljaa ja varovasti, näkee reen jäljestä viiltävän pussin, luulee sitä parkuvaksi porsaaksi ja päättää, vähän tai kauemmin mietittyään, vapauttaa porsas paran kärsimyksistään. Pitkillä hypyillä juoksee se tielle ja sitte himokkaasti ja ahneesti reen jäljestä. Mitä hän huolii siinä istuvain miesten uhkaavista haamuista. Onhan hän monesti ennenkin nähnyt ihmisiä ja paljon lähempääkin. Yhä likemmäksi pääsee hän rekeä, joka nyt kiireemmällä vauhdilla luistaa pois tieltä; yhä kovemmat näpistelemiset saavat porsaan yhä surkeammin parkumaan; ne äänet yhä enemmän hurmaavat petoa – vielä yksi hyppäys: silloin paukahtaen tuiskahtaa kaksi tulisädettä, ja koristen ja vavahdellen makaa peto maassa.

      Yhtä petollinen kuin tämä pyyntiajo on myöskin Uraalissa tavallinen susitarha. Vähän matkan päähän kylästä tehdään pyöreä, poikki mitaten noin kaksi metriä avara aitaus vahvoista, vierekkäin maahan syvälle lyödyistä seipäistä ja sen ympärille toinen ihan saman kaltainen aita, niin että ne molemmat ovat joka paikassa yhtä etäällä, neljänkymmenen, enintään viidenkymmenen sentimetrin päässä, toisistaan. Sisempi aitaus on umpinainen, vaan ulkopuolisessa on paksuihin pihtipieliin sovitettu, vahvoilla saranoilla liikkuva, paksuista lankuista tehty ovi, joka aukeaa ainoastaan sisään päin, mutta jonka luja salpa sulkee, jos sitä sisäpuolelta työnnetään. Päältä päin nämä aitaukset eivät kyllä ole tarkat, vaan sentään harvasti katetut tukevilla puilla. Sisempään aitaukseen päästään ainoastaan katossa olevasta luukusta. Kuin nyt huomataan susia liikkuvan kylässä öillä, viedään elävä vuohi sisempään aitaukseen ja avataan ovi sen ympäri kiertävään käytävään, joten tarha on viritettynä. Tavallisesta seurastaan pois viedyn ja pelkääväisen vuohen valittava määkiminen houkuttelee sinne suden. Tosin susi ensin epäilee tuota niin oudon näköistä vuohinavettaa, mutta kuin vuohi hänen tulostaan vielä enemmän hätäytyneenä hyppelee peloissaan joka taholle, unhottaa susi piankin tavallisen varovaisuutensa kokonaan ja koettaa siepata mieluista saalista. Moneen kertaan, yhä himokkaammin ja kiireemmin juoksee hän ulkoaidan ympäri milloin kummannekin päin; välistä lähestyen, välistä etääntyen katselee susi tuota ainoata aukkoa, josta on, mahdollinen päästä vuohen tienoille. Viimein voittaa himo hänen luonnollisen viisautensa. Vielä yhä vitkastellen, mutta sentään eteen päin pyrkien sulloo hän päänsä ja ruumiinsa sisään ahtaasta ovesta. Pelosta kovasti huutaen painautuu vuohi sisemmän aitauksen toisenpuolista seinää vasten. Arvelematta enää vähääkään seuraa peto häntä. Vuohi juoksee ympäri, susi samoin, siinä vain erotus,