Pohjoisnavalta päiväntasaajalle. Brehm Alfred Edmund

lehdet ja kuukauden keskipaikoilla on Siperian metsä kirjavampi kuin mikään metsä meillä. Tummimmasta vihreästä kirkkaampaan punaiseen, vihreä ja vaaleanvihreä, vaalean- ja tummankeltainen, vaalean- ja tummanpunainen ja kaikki niiden väliset värin vivahdukset ovat nähtävänä. Tummain kuusien jälkeen on vaivaissedri ja lehtikuusi, niihin liittyvät jotkut vielä kellastumattomat koivut. Kaikkia tumman- ja vaaleanvihreän ja vihreänkeltaisen välivärejä näkyy harmaissa lepissä; vaaleat, sinooper-punaiset lehdet on haavoissa, lakkapunaiset pihlajissa ja tuomissa. Kaikkien näiden värien kirjava seoitus metsässä on niin täydellinen ja kuitenkin niin suhdallinen, että se suuresti tyydyttää silmää ja mieltä.

      Sellaisia tauluja on Länsi-Siperian metsissä matkustajan nähtävänä. Kuitenkin, kuin koetetaan kuvailla niitä, voidaan puhua ainoastaan verraten kapeasta rajavyöhykkeestä. Näiden ikimetsäin laadun tähden näyttää länsimaalaisesta ainakin kesäiseen aikaan ihan mahdottomalta tunkeutua niihin syvemmälle. Vuorten rinteillä vaeltajaa pidättävät kivilouhikot ja tiheiköt, kunnailla ja tasangolla kaatuneet puut ja murrokset, laaksoissa ja notkoissa seisova ja juokseva vesi, purot ja suot. Halkeilleita kallioita vierekkäin ja päällekkäin, latoutuneita lohkareita ja kiviä on kaikkialla vuoristossa röykkiöinä; niiden päällä on jäkälä- ja sammalpeite, joka kavalasti kätkee lukemattomat rotkot ja kolot; nuorta metsää ja vesakkoa kasvaa vanhempien puiden päällä ja välissä, jotka ovat pitkin aikoja täällä seisoneet, ja sekä vanhat että nuoret puut lisäävät vaikeuksia, jos koetetaan päästä eteen päin sellaisissa paikoissa. Tuskin ovat vastukset vähemmät missään sisämaan metsissäkään. Ihan läpipääsemätöntä tiheikköä, sellaista kuin kuuman vyöhykkeen aarniometsissä, tosin ei ole, vaan esteitä kuitenkin joukottain. Kaatuneet puut ovat sitä suurempana vastuksena, kuin useimmat eivät ole maassa, vaan sopimattoman korkealla raivaamattomien polkujen poikki ja siis oikeina salpoina sanan ikävimmässä merkityksessä. Välistä käy kiivetä niiden päällitse tai ryömiä alatse, mutta yhtä usein on mahdoton tehdä kumpaakaan, ja silloin täytyy tehdä kierroksia, jotka tulevat hyvin hankaloiksi, koska ne ilman kompassin ahkeraa käyttämistä varsin usein eksyttävät pois suunnalta ja sitte kokonaan harhateille. Aukeita paikkoja on harvoin. Jos koetetaan astua sellaisen poikki, niin heti syvät, mutaiset kolot ja silmäkkeet osoittavat sielläkin tarvittavan suurinta varovaisuutta. Jos valitaan joku karjanpolku, joita metsävyöhykkeen eteläosassa joka kylästä montakin lähtee metsään ja ulottuu etemmäksi tai lähemmäksi sen sisään, niin ennemmin tai myöhemmin huomataan taaskin pettyneensä, kun ei koskaan voida tarkkaan tietää eikä edes aavistaakaan, mihin sellaiset tiet vievät, kun niitä on satoja kulkemassa ristiin rastiin tiheikköjen sekä korkeiden heinikkojen läpi, joissa on puiden jäännöksiä sekä suota y.m. vastuksina, eli lyhyesti sanoen, koska ne eivät ole mitään ihmisten teitä. Siten tosin ei kaikkialla ole voittamattomia vastuksia, mutta kaikkialla ja lakkaamatta niin monta ja niin ikävää estettä tiellä, että sieltäkin, jossa sääsket eivät ole perin nenäkkäät eikä itsepäiset, käännytään pois paljon ennen, kuin alkuaan oli aikomus. Vasta talvella, jolloin kova pakkanen on rakentanut kaikille vesille sillan ja lujan jääpeitteen, jolloin paksu lumi on tasoitellut enimmät epätasaisuudet sekä sulloutunut ja kovettunut hangeksi, voivat metsiin päästä suksimiehet ynnä heidän sitkeät koiransa, vasta silloin voi maan oma asujankaan ajatella lähtöä pitemmille retkille metsän sisään.

      Siperian metsät ovat mykät ja kuolleet, niin kuolleet, että niissä voidaan kuolla nälkään, kuten Middendorf syystä kyllä sanoo. Niissä vallitseva hiljaisuus ja äänettömyys tulee ihan kiusaksi. Heti teirien soidinajan jälkeen kuuluu ainoastaan räkättirastaan ja mustan rastaan raksutusta, kerttujen, urpiaisten ja taviokuurnan laulua ja käen kukkumista, mutta harvoin kaikkia niitä yht'aikaa. Valkean viklan ja punasäären rantaviklan lirityshuuto tuntuu täällä laululta, harakan nauru saa suloutta, yksinpä variksen ja korpin raakuntakin elähyttää, tikan ja tiaisen houkutusääni virkistää. Yhtä suuri kuin hiljaisuus on myöskin tyhjyys metsissä. Ken luottaisi siihen toivoon, että saisi viettää iloista metsästäjän elämää näissä metsissä, hän pahasti pettyisi. Epäilemättä näissä yhtämittaisissa metsissä asuu paljon enempi eläimiä, varsinkin nisäkkäitä ja lintuja, kuin saatamme luullakaan, mutta ne eläimet ovat niin tasan hajallansa yli äärettömäin alojen, ehkä myöskin siirtelehtävät niin laajalti, ett'ei voida saada mitään oikeaa perustetta, arvostellakseen niiden paljoutta. Peninkulmia laajat alat näyttävät olevan tai ovat ainakin aika-ajoin niin tyhjät eläimistä ja niin autiot, että tutkija tai metsästäjä on ihan joutua toivottomaksi, kun lakkaamatta näkee toiveensa tyhjiin raukenevan. Ei kokeneimmallakaan tarkastajalla ole tässä apua mistään eläinten oleskelupaikkain tuntemisestansa. Vaikka jossakussa seudussa on kaikki ehdot jonkun eläinlajin siinä viihtyä ja menestyä, niin eipä siellä näy ainoatakaan paria, ei edes yhtään kuljeksivaa urostakaan. Jos luullaan sellaisissa metsäseuduissa, jotka ovat kaukana ihmisasunnoista ja siis ihmisen vaikutuspiirin ulkopuolella, viimeinkin tapaavansa sellaisia eläinlajeja, joita toki täytyy metsässä olla, niin se toivo on yhtä petollinen kuin sekin olettaminen, että pikemmin tavataan eläimiä syvemmällä sisämetsässä kuin sen ulkolaiteilla; ihmisten vaikutuksen alaiset, enemmän tai vähemmän muuttuneet ja osaksi viljellyt alat ovat päin vastoin usein vilkkaammat ja rikkaammat eläimistä kuin salojen sydänmaat. Että kaikkialla, mihin ihminen on perustanut pysyväisiä uutisasuntoja, raivannut metsää, laitellut niittyjä ja peltoja, eläinlajien moninaisuus vähitellen paljon enemmän lisäytyy kuin niissä avaroissa seuduissa, joihin hänen toimintansa ei vielä ole ulottunut, vaan jotka vielä ovat alkuperäisen yksitoikkoisuutensa vallassa, on helppo käsittää, koskapa juuri viljelyksen kautta syntyy monelle eläimelle miellyttäviä paikkoja; että muutamia eläinlajeja näyttää olevan lukuisammin paikoillaan asuvan ihmisen likitienoilla kuin raivaamattomassa metsässä, vaikka ihminen lähitienoilla ihan säälimättä ahdistelee niitä, mutta sydänmetsissä tuskin voi tehdä niille mitään vahinkoa, se voi ainoastaan siten olla mahdollinen, että asuttuihin paikkoihin lakkaamatta tulee uusia eläimiä sydänmaista. Sen tähden enimmät Länsi-Siperian eläimet, ainakin määräaikoina ihan varmaan vaeltelevat enemmän tai vähemmän. Ja kaikki tähänastiset havainnot tosiaan vahvistavatkin sen oletuksen ihan todeksi.

      Paikoillaan pysyviä eläimiä, sen sanan tavallisessa merkityksessä, näyttävät ainoastaan talvitainnokkaat ja luolissa asuvat sekä muutamat vuoristojen eläimet olevan; kaikki muut vaeltelevat enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Poikimis- ja pesimisaikaan oleksivat yksikseen myöskin Länsi-Siperiassa kaikki eläinlajit, jotka eivät kiiman ja leikin aikana elä suurissa joukoissa; sittemmin vanhemmat lapsinensa yhtyvät sukulaisiinsa ja yhdessä lähtevät kuljeksimaan, ehkäpä paraastaan saadakseen tarpeellista ravintoa, ehkä myöskin kiusaavien sääskien tähden. Rehurikkaat paikat houkuttelevat pysähtymään ensinnä tulevia kasvein syöjiä, pysäyttävät myöskin myöhemmin tulevat ja houkuttelevat sinne viimein vihollisiakin. Siten jäävät muutamat metsäseudut tyhjiksi eläimistä ja toisiin karttuu niitä runsaasti; siten syntyy, jos saa sanoa, ikään kuin ruhkoja vaeltavain virrassa, ja ne tulevat sitä huomattavammiksi, mitä suurempia metsäin tavallisen autiuden ja tyhjyyden vastakohtia ne ovat. Sellaisiksi eläinten kokouspaikoiksi tulevat tavallisesti tulen jo ammoin hävittämät seudut, joiden hedelmällisestä maasta on koko joukko monenlaisia marjapensaita kasvanut. Sieltä saavat Siperian riistalajit runsaasti ravintoa ja siellä herkuttelevat myöskin sudet ja ketut, soopelit ja karhut, näädät ja ahmat, joita sinne on suurimmaksi osaksi houkutellut mainittujen kasvein syöjäin oleksiminen siellä. Eläimet, jotka täten ovat liittyneet yhteen, pysyvät nähtävästi pitkät ajat yhteydessä keskenään. Kasvein syöjät haeskelevat aina marjapaikkoja, kuten tarkkaavaiset metsästäjät ovat selvään huomanneet, ja pedot kulkevat uskollisesti kasvein syöjien jäljestä.

      Nämä vaellukset selittävät sen ihmeellisen tosiasian, että jotkut metsät ovat monta vuotta rikkaat kaikenlaisista pyyntieläimistä, mutta toisina vuosina sitä vastoin näyttävät ihan tyhjiltä. Ihmeekseen näkee länsimaalainen, joka myöhään syksyllä tai aikaisin keväällä matkustaa Siperiassa, kolmen, jopa viidenkin sadan suuruisia teiriparvia lentävän ylös metsän läpi kulkevalta tieltä, ja yhtä suureksi kummastuksekseen saa hän sitte kuulla, että samoissa tai vielä soveliaammissa metsissä