Название | Kalevala / Калевала |
---|---|
Автор произведения | Элиас Лённрот |
Жанр | Мифы. Легенды. Эпос |
Серия | Klassinen kirjallisuus |
Издательство | Мифы. Легенды. Эпос |
Год выпуска | 1849 |
isbn | 978-5-9925-1539-8 |
tulet tuhmasti kotihin?"
Tuossa nuori Joukahainen
itkeä vetistelevi
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin
sekä huulin hyypynyisin,
nenän suulle langennuisen.
Emo ennätti kysyä,
vaivan nähnyt vaaitella:
"Mitä itket, poikueni,
nuorna saamani, nureksit,
olet huulin hyypynyisin,
nenän suulle langennuisen?"
Sanoi nuori Joukahainen:
"Oi on maammo, kantajani!
Jo on syytä syntynynnä,
taikoja tapahtununna,
syytä kyllin itkeäni,
taikoja nureksiani!
Tuot' itken tämän ikäni,
puhki polveni murehin:
annoin Aino siskoseni,
lupasin emoni lapsen
Väinämöiselle varaksi,
laulajalle puolisoksi,
turvaksi tutisevalle,
suojaksi sopenkululle."
Emo kahta kämmentänsä
hykersi molempiansa;
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Elä itke, poikueni!
Ei ole itkettäviä,
suuresti surettavia:
tuota toivoin tuon ikäni,
puhki polveni halasin
sukuhuni suurta miestä,
rotuhuni rohkeata,
vävykseni Väinämöistä,
laulajata langokseni."
Sisar nuoren Joukahaisen
itse itkullen apeutui.
Itki päivän, itki toisen
poikkipuolin portahalla;
itki suuresta surusta,
apeasta miel'alasta.
Sai emo sanelemahan:
"Mitä itket, Ainoseni,
kun olet saava suuren sulhon,
miehen korkean kotihin
ikkunoillen istujaksi,
lautsoille lavertajaksi?"
Tuon tytär sanoiksi virkki:
"Oi emoni, kantajani!
Itkenpä minä jotaki:
itken kassan kauneutta,
tukan nuoren tuuheutta,
hivuksien hienoutta,
jos ne piennä peitetähän,
katetahan kasvavana.
"Tuotapa ikäni itken,
tuota päivän armautta,
suloutta kuun komean,
ihanuutta ilman kaiken,
jos oisi nuorna jättäminen,
lapsena unohtaminen
veikon veistotanterille,
ison ikkunan aloille."
Sanovi emo tytölle,
lausui vanhin lapsellensa:
"Mene, huima, huolinesi,
epäkelpo, itkuinesi!
Ei ole syytä synkistyä,
aihetta apeutua.
Paistavi Jumalan päivä
muuallaki maailmassa,
ei isosi ikkunoilla,
veikkosi veräjän suulla.
Myös on marjoja mäellä,
ahomailla mansikoita
poimia sinun poloisen
ilmassa etempänäki,
ei aina ison ahoilla,
veikon viertokankahilla."
Neljäs runo
Tuopa Aino, neito nuori,
sisar nuoren Joukahaisen,
läksi luutoa lehosta,
vastaksia varvikosta.
Taittoi vastan taatollensa,
toisen taittoi maammollensa,
kokoeli kolmannenki
verevälle veijollensa.
Jo astui kohin kotia,
lepikköä leuhautti.
Tuli vanha Väinämöinen;
näki neitosen lehossa,
hienohelman heinikössä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Eläpä muille, neiti nuori,
kuin minulle, neiti nuori,
kanna kaulanhelmilöitä,
rinnanristiä rakenna,
pane päätä palmikolle,
sio silkillä hivusta!"
Neiti tuon sanoiksi virkki:
"En sinulle enkä muille
kanna rinnanristilöitä,
päätä silkillä sitaise.
Huoli on haahen haljakoista,
vehnän viploista valita;
asun kaioissa sovissa,
kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni,
kanssa armahan emoni."
Riisti ristin rinnaltansa,
sormukset on sormestansa,
helmet kaulasta karisti,
punalangat päänsä päältä,
jätti maalle maan hyviksi,
lehtohon lehon hyviksi.
Meni itkien kotihin,
kallotellen kartanolle.
Iso istui ikkunalla,
kirvesvartta kirjoavi:
"Mitä itket, tyttö raukka,
tyttö raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkeäni,
vaivoja valittoani!
Sitä itken, taattoseni,
sitä itken ja valitan:
kirpoi risti rinnaltani,
kaune vyöstäni karisi,
rinnalta hopearisti,
vaskilangat vyöni päästä."
Veljensä veräjän suulla
vemmelpuuta veistelevi:
"Mitä itket, sisko raukka,
sisko raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkeäni,
vaivoja valittoani!
Sitä itken, veikko rukka,
sitä itken ja valitan:
kirpoi sormus sormestani,
helmet kaulasta katosi,
kullansormus sormestani,
kaulasta hopeahelmet."
Sisko sillan korvasella
vyötä