Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот

kummasti kuletki,

      tulet tuhmasti kotihin?"

      Tuossa nuori Joukahainen

      itkeä vetistelevi

      alla päin, pahoilla mielin,

      kaiken kallella kypärin

      sekä huulin hyypynyisin,

      nenän suulle langennuisen.

      Emo ennätti kysyä,

      vaivan nähnyt vaaitella:

      "Mitä itket, poikueni,

      nuorna saamani, nureksit,

      olet huulin hyypynyisin,

      nenän suulle langennuisen?"

      Sanoi nuori Joukahainen:

      "Oi on maammo, kantajani!

      Jo on syytä syntynynnä,

      taikoja tapahtununna,

      syytä kyllin itkeäni,

      taikoja nureksiani!

      Tuot' itken tämän ikäni,

      puhki polveni murehin:

      annoin Aino siskoseni,

      lupasin emoni lapsen

      Väinämöiselle varaksi,

      laulajalle puolisoksi,

      turvaksi tutisevalle,

      suojaksi sopenkululle."

      Emo kahta kämmentänsä

      hykersi molempiansa;

      sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Elä itke, poikueni!

      Ei ole itkettäviä,

      suuresti surettavia:

      tuota toivoin tuon ikäni,

      puhki polveni halasin

      sukuhuni suurta miestä,

      rotuhuni rohkeata,

      vävykseni Väinämöistä,

      laulajata langokseni."

      Sisar nuoren Joukahaisen

      itse itkullen apeutui.

      Itki päivän, itki toisen

      poikkipuolin portahalla;

      itki suuresta surusta,

      apeasta miel'alasta.

      Sai emo sanelemahan:

      "Mitä itket, Ainoseni,

      kun olet saava suuren sulhon,

      miehen korkean kotihin

      ikkunoillen istujaksi,

      lautsoille lavertajaksi?"

      Tuon tytär sanoiksi virkki:

      "Oi emoni, kantajani!

      Itkenpä minä jotaki:

      itken kassan kauneutta,

      tukan nuoren tuuheutta,

      hivuksien hienoutta,

      jos ne piennä peitetähän,

      katetahan kasvavana.

      "Tuotapa ikäni itken,

      tuota päivän armautta,

      suloutta kuun komean,

      ihanuutta ilman kaiken,

      jos oisi nuorna jättäminen,

      lapsena unohtaminen

      veikon veistotanterille,

      ison ikkunan aloille."

      Sanovi emo tytölle,

      lausui vanhin lapsellensa:

      "Mene, huima, huolinesi,

      epäkelpo, itkuinesi!

      Ei ole syytä synkistyä,

      aihetta apeutua.

      Paistavi Jumalan päivä

      muuallaki maailmassa,

      ei isosi ikkunoilla,

      veikkosi veräjän suulla.

      Myös on marjoja mäellä,

      ahomailla mansikoita

      poimia sinun poloisen

      ilmassa etempänäki,

      ei aina ison ahoilla,

      veikon viertokankahilla."

      Neljäs runo

      Tuopa Aino, neito nuori,

      sisar nuoren Joukahaisen,

      läksi luutoa lehosta,

      vastaksia varvikosta.

      Taittoi vastan taatollensa,

      toisen taittoi maammollensa,

      kokoeli kolmannenki

      verevälle veijollensa.

      Jo astui kohin kotia,

      lepikköä leuhautti.

      Tuli vanha Väinämöinen;

      näki neitosen lehossa,

      hienohelman heinikössä.

      Sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Eläpä muille, neiti nuori,

      kuin minulle, neiti nuori,

      kanna kaulanhelmilöitä,

      rinnanristiä rakenna,

      pane päätä palmikolle,

      sio silkillä hivusta!"

      Neiti tuon sanoiksi virkki:

      "En sinulle enkä muille

      kanna rinnanristilöitä,

      päätä silkillä sitaise.

      Huoli on haahen haljakoista,

      vehnän viploista valita;

      asun kaioissa sovissa,

      kasvan leivän kannikoissa

      tykönä hyvän isoni,

      kanssa armahan emoni."

      Riisti ristin rinnaltansa,

      sormukset on sormestansa,

      helmet kaulasta karisti,

      punalangat päänsä päältä,

      jätti maalle maan hyviksi,

      lehtohon lehon hyviksi.

      Meni itkien kotihin,

      kallotellen kartanolle.

      Iso istui ikkunalla,

      kirvesvartta kirjoavi:

      "Mitä itket, tyttö raukka,

      tyttö raukka, neito nuori?"

      "Onpa syytä itkeäni,

      vaivoja valittoani!

      Sitä itken, taattoseni,

      sitä itken ja valitan:

      kirpoi risti rinnaltani,

      kaune vyöstäni karisi,

      rinnalta hopearisti,

      vaskilangat vyöni päästä."

      Veljensä veräjän suulla

      vemmelpuuta veistelevi:

      "Mitä itket, sisko raukka,

      sisko raukka, neito nuori?"

      "Onpa syytä itkeäni,

      vaivoja valittoani!

      Sitä itken, veikko rukka,

      sitä itken ja valitan:

      kirpoi sormus sormestani,

      helmet kaulasta katosi,

      kullansormus sormestani,

      kaulasta hopeahelmet."

      Sisko sillan korvasella

      vyötä