Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот

kasken poltti,

      koillinen kovin porotti:

      poltti kaikki puut poroksi,

      kypeniksi kyyetteli.

      Siitä vanha Väinämöinen

      otti kuusia jyviä,

      seitsemiä siemeniä

      yhen nää'än nahkasesta,

      koivesta kesäoravan,

      kesäkärpän kämmenestä.

      Läksi maata kylvämähän,

      siementä sirottamahan.

      Itse tuon sanoiksi virkki:

      "Minä kylvän kyyhättelen

      Luojan sormien lomitse,

      käen kautta kaikkivallan

      tälle maalle kasvavalle,

      ahollen ylenevälle.

      "Akka manteren-alainen,

      mannun eukko, maan emäntä!

      Pane nyt turve tunkemahan,

      maa väkevä vääntämähän!

      Eip' on maa väkeä puutu

      sinä ilmoisna ikänä,

      kun lie armo antajista,

      lupa luonnon tyttäristä.

      "Nouse, maa, makoamasta,

      Luojan nurmi, nukkumasta!

      Pane korret korttumahan

      sekä varret varttumahan!

      Tuhansin neniä nosta,

      saoin haaroja hajota

      kynnöstäni, kylvöstäni,

      varsin vaivani näöstä!

      "Oi Ukko, ylijumala

      tahi taatto taivahinen,

      vallan pilvissä pitäjä,

      hattarojen hallitsija!

      Piä pilvissä keräjät,

      sekehissä neuvot selvät!

      Iätä iästä pilvi,

      nosta lonka luotehesta,

      toiset lännestä lähetä,

      etelästä ennättele!

      Vihmo vettä taivosesta,

      mettä pilvistä pirota

      orahille nouseville,

      touoille tohiseville!"

      Tuo Ukko, ylijumala,

      taatto taivon valtiainen,

      piti pilvissä keräjät,

      sekehissä neuvot selvät.

      Iätti iästä pilven,

      nosti longan luotehesta,

      toisen lännestä lähetti,

      etelästä ennätteli;

      syrjin yhtehen sysäsi,

      lomituksin loukahutti.

      Vihmoi vettä taivosesta,

      mettä pilvistä pirotti

      orahille kasvaville,

      touoille tohiseville.

      Nousipa oras okinen,

      kannonkarvainen yleni

      maasta pellon pehmeästä,

      Väinämöisen raatamasta.

      Jopa tuosta toisna päänä,

      kahen, kolmen yön perästä,

      viikon päästä viimeistäki

      vaka vanha Väinämöinen

      kävi tuota katsomahan

      kyntöänsä, kylvöänsä,

      varsin vaivansa näköä:

      kasvoi ohra mieltä myöten,

      tähkät kuuella taholla,

      korret kolmisolmuisena.

      Siinä vanha Väinämöinen

      katseleikse, käänteleikse.

      Niin tuli kevätkäkönen,

      näki koivun kasvavaksi:

      "Miksipä on tuo jätetty

      koivahainen kaatamatta?"

      Sanoi vanha Väinämöinen:

      "Siksipä on tuo jätetty

      koivahainen kasvamahan:

      sinulle kukuntapuuksi.

      Siinä kukkuos, käkönen,

      helkyttele, hietarinta,

      hoiloa, hopearinta,

      tinarinta, riukuttele!

      Kuku illoin, kuku aamuin,

      kerran keskipäivälläki,

      ihanoiksi ilmojani,

      mieluisiksi metsiäni,

      rahaisiksi rantojani,

      viljaisiksi vieriäni!"

      Kolmas runo

      Vaka vanha Väinämöinen

      elelevi aikojansa

      noilla Väinölän ahoilla,

      Kalevalan kankahilla.

      Laulelevi virsiänsä,

      laulelevi, taitelevi.

      Lauloi päivät pääksytysten,

      yhytysten yöt saneli

      muinaisia muisteloita,

      noita syntyjä syviä,

      joit' ei laula kaikki lapset,

      ymmärrä yhet urohot

      tällä inhalla iällä,

      katovalla kannikalla.

      Kauas kuuluvi sanoma,

      ulos viestit vierähtävät

      Väinämöisen laulannasta,

      urohon osoannasta.

      Viestit vierähti suvehen,

      sai sanomat Pohjolahan.

      Olipa nuori Joukahainen,

      laiha poika lappalainen.

      Se kävi kylässä kerran;

      kuuli kummia sanoja,

      lauluja laeltavaksi,

      parempia pantavaksi

      noilla Väinölän ahoilla,

      Kalevalan kankahilla,

      kuin mitä itseki tiesi,

      oli oppinut isolta.

      Tuo tuosta kovin pahastui,

      kaiken aikansa kaehti

      Väinämöistä laulajaksi

      paremmaksi itseänsä.

      Jo tuli emonsa luoksi,

      luoksi valtavanhempansa.

      Lähteäksensä käkesi,

      tullaksensa toivotteli

      noille Väinölän tuville

      kera Väinön voitteloille.

      Iso kielti poikoansa,

      iso kielti, emo epäsi

      lähtemästä Väinölähän

      kera Väinön voitteloille:

      "Siellä silma lauletahan,

      lauletahan, lausitahan

      suin lumehen, päin vitihin,

      kourin ilmahan kovahan,

      käsin kääntymättömäksi,

      jaloin