Название | Kalevala / Калевала |
---|---|
Автор произведения | Элиас Лённрот |
Жанр | Мифы. Легенды. Эпос |
Серия | Klassinen kirjallisuus |
Издательство | Мифы. Легенды. Эпос |
Год выпуска | 1849 |
isbn | 978-5-9925-1539-8 |
vaaksan varsi vanhenevi,
koko ruumis runnahtavi
kuultua kevätkäkösen."
Viides runo
Jo oli sanoma saatu,
viety viesti tuonnemmaksi
neien nuoren nukkumasta,
kaunihin katoamasta.
Vaka vanha Väinämöinen,
tuo tuosta pahoin pahastui:
itki illat, itki aamut,
yöhyet enemmin itki,
kun oli kaunis kaatununna,
neitonen nukahtanunna,
mennyt lietohon merehen,
alle aaltojen syvien.
Astui huollen, huokaellen,
syämellä synkeällä
rannalle meren sinisen.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sano nyt, Untamo, unesi,
maku'usi, maan venyjä:
missä Ahtola asuvi,
neiot Vellamon venyvi?"
Sanoipa Untamo unensa,
maku'unsa maan venyjä:
"Tuolla Ahtola asuvi,
neiot Vellamon venyvi.
Nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen
alla aaltojen syvien,
päällä mustien mutien.
"Siellä Ahtola asuvi,
neiot Vellamon venyvi
pikkuisessa pirttisessä,
kamarissa kaitaisessa,
kiven kirjavan kylessä,
paaen paksun kainalossa."
Siitä vanha Väinämöinen
vetihe venesijoille.
Silmeävi siimojansa,
katselevi onkiansa;
otti ongen taskuhunsa,
väkärauan väskyhynsä.
Soutoa melastelevi,
päähän saaren saauttavi,
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen.
Siin' oli ongella olija,
aina siimalla asuja,
käeksellä kääntelijä.
Laski launihin merelle,
ongitteli, orhitteli:
vapa vaskinen vapisi,
hope'inen siima siukui,
nuora kultainen kulisi.
Jo päivänä muutamana,
huomenna moniahana
kala otti onkehensa,
taimen takrarautahansa.
Sen veti venosehensa,
talui talkapohjahansa.
Katselevi, kääntelevi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onp' on tuo kala kalanen,
kun en tuota tunnekana!
Sileähk' on siikaseksi,
kuleahka kuujaseksi,
haleahka haukiseksi,
evätöin emäkalaksi;
ihala imehnoksiki,
päärivatoin neitoseksi,
vyötöin veen on tyttöseksi,
korvitoin kotikanaksi:
luopuisin meriloheksi,
syvän aallon ahveneksi."
Vyöll' on veitsi Väinämöisen,
pää hopea huotrasessa.
Veti veitsen viereltänsä,
huotrastansa pää hopean
kalan palstoin pannaksensa,
lohen leikkaellaksensa
aamuisiksi atrioiksi,
murkinaisiksi muruiksi,
lohisiksi lounahiksi,
iltaruoiksi isoiksi.
Alkoi lohta leikkaella,
veitsen viilteä kaloa:
lohi loimahti merehen,
kala kirjo kimmeltihe
pohjasta punaisen purren,
venehestä Väinämöisen.
Äsken päätänsä ylenti,
oikeata olkapäätä
vihurilla viiennellä,
kupahalla kuuennella;
nosti kättä oikeata,
näytti jalkoa vasenta
seitsemännellä selällä,
yheksännen aallon päällä.
Sieltä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Oi sie vanha Väinämöinen!
En ollut minä tuleva
lohi leikkaellaksesi,
kala palstoin pannaksesi,
aamuisiksi atrioiksi,
murkinaisiksi muruiksi,
lohisiksi lounahiksi,
iltaruoiksi isoiksi."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Miksi sie olit tuleva?"
"Olinpa minä tuleva
kainaloiseksi kanaksi,
ikuiseksi istujaksi,
polviseksi puolisoksi,
sijasi levittäjäksi,
päänalaisen laskijaksi,
pirtin pienen pyyhkijäksi,
lattian lakaisijaksi,
tulen tuojaksi tupahan,
valkean virittäjäksi,
leivän paksun paistajaksi,
mesileivän leipojaksi,
olutkannun kantajaksi,
atrian asettajaksi.
"En ollut merilohia,
syvän aallon ahvenia:
olin kapo, neiti nuori,
sisar nuoren Joukahaisen,
kuta pyyit kuun ikäsi,
puhki polvesi halasit.
"Ohoh, sinua, ukko utra,
vähämieli Väinämöinen,
kun et tuntenut piteä
Vellamon vetistä neittä,
ahon lasta ainokaista!"
Sanoi vanha Väinämöinen
alla päin, pahoilla mielin:
"Oi on sisar Joukahaisen!
Toki tullos toinen kerta!"
Eip' on toiste tullutkana,
ei toiste sinä ikänä:
jo vetihe, vierähtihe,
ve'en kalvosta katosi
kiven kirjavan sisähän,
maksankarvaisen