Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот

Luoja loitsijoista,

      Jumala parantajista.

      "Vuoresta on vetosen synty,

      tulen synty taivosesta,

      alku rauan ruostehesta,

      vasken kanta kalliosta.

      "Mätäs on märkä maita vanhin,

      paju puita ensimäinen,

      hongan juuri huonehia,

      paatonen patarania."

      Vaka vanha Väinämöinen

      itse tuon sanoiksi virkki:

      "Muistatko mitä enemmin,

      vain jo loppuivat lorusi?"

      Sanoi nuori Joukahainen:

      "Muistan vieläki vähäisen!

      Muistanpa ajan mokoman,

      kun olin merta kyntämässä,

      meren kolkot kuokkimassa,

      kalahauat kaivamassa,

      syänveet syventämässä,

      lampiveet on laskemassa,

      mäet mylleröittämässä,

      louhet luomassa kokohon.

      "Viel' olin miesnä kuuentena,

      seitsemäntenä urosna

      tätä maata saataessa,

      ilmoa suettaessa,

      ilman pieltä pistämässä,

      taivon kaarta kantamassa,

      kuuhutta kulettamassa,

      aurinkoa auttamassa,

      otavaa ojentamassa,

      taivoa tähittämässä."

      Sanoi vanha Väinämöinen:

      "Sen varsin valehtelitki!

      Ei sinua silloin nähty,

      kun on merta kynnettihin,

      meren kolkot kuokittihin,

      kalahauat kaivettihin,

      syänveet syvennettihin,

      lampiveet on laskettihin,

      mäet mylleröitettihin,

      louhet luotihin kokohon.

      "Eikä lie sinua nähty,

      ei lie nähty eikä kuultu

      tätä maata saataessa,

      ilmoa suettaessa,

      ilman pieltä pistettäissä,

      taivon kaarta kannettaissa,

      kuuhutta kuletettaissa,

      aurinkoa autettaissa,

      otavaa ojennettaissa,

      taivoa tähitettäissä."

      Se on nuori Joukahainen

      tuosta tuon sanoiksi virkki:

      "Kun ei lie minulla mieltä,

      kysyn mieltä miekaltani.

      Oi on vanha Väinämöinen,

      laulaja laveasuinen!

      Lähe miekan mittelöhön,

      käypä kalvan katselohon!"

      Sanoi vanha Väinämöinen:

      "En noita pahoin pelänne

      miekkojasi, mieliäsi,

      tuuriasi, tuumiasi.

      Vaan kuitenki kaikitenki

      lähe en miekan mittelöhön

      sinun kanssasi, katala,

      kerallasi, kehno raukka."

      Siinä nuori Joukahainen

      murti suuta, väänti päätä,

      murti mustoa haventa.

      Itse tuon sanoiksi virkki:

      "Ken ei käy miekan mittelöhön,

      lähe ei kalvan katselohon,

      sen minä siaksi laulan,

      alakärsäksi asetan.

      Panen semmoiset urohot

      sen sikäli, tuon täkäli,

      sorran sontatunkiohon,

      läävän nurkkahan nutistan."

      Siitä suuttui Väinämöinen,

      siitä suuttui ja häpesi.

      Itse loihe laulamahan,

      sai itse sanelemahan:

      ei ole laulut lasten laulut,

      lasten laulut, naisten naurut,

      ne on partasuun urohon,

      joit' ei laula kaikki lapset

      eikä pojat puoletkana,

      kolmannetkana kosijat

      tällä inhalla iällä,

      katovalla kannikalla.

      Lauloi vanha Väinämöinen:

      järvet läikkyi, maa järisi,

      vuoret vaskiset vapisi,

      paaet vahvat paukahteli,

      kalliot kaheksi lenti,

      kivet rannoilla rakoili.

      Lauloi nuoren Joukahaisen:

      vesat lauloi vempelehen,

      pajupehkon länkilöihin,

      raiat rahkehen nenähän.

      Lauloi korjan kultalaian:

      lauloi lampihin haoiksi;

      lauloi ruoskan helmiletkun

      meren rantaruokosiksi;

      lauloi laukkipään hevosen

      kosken rannalle kiviksi.

      Lauloi miekan kultakahvan

      salamoiksi taivahalle,

      siitä jousen kirjavarren

      kaariksi vesien päälle,

      siitä nuolensa sulitut

      havukoiksi kiitäviksi,

      siitä koiran koukkuleuan,

      sen on maahan maakiviksi.

      Lakin lauloi miehen päästä

      pilven pystypää kokaksi;

      lauloi kintahat käestä

      umpilammin lumpehiksi,

      siitä haljakan sinisen

      hattaroiksi taivahalle,

      vyöltä ussakan utuisen

      halki taivahan tähiksi.

      Itsen lauloi Joukahaisen:

      lauloi suohon suonivöistä,

      niittyhyn nivuslihoista,

      kankahasen kainaloista.

      Jo nyt nuori Joukahainen

      jopa tiesi jotta tunsi:

      tiesi tielle tullehensa,

      matkallen osannehensa

      voittelohon, laulelohon

      kera vanhan Väinämöisen.

      Jaksoitteli jalkoansa:

      eipä jaksa jalka nousta;

      toki toistakin yritti:

      siin' oli kivinen kenkä.

      Siitä nuoren Joukahaisen

      jopa tuskaksi tulevi,

      läylemmäksi lankeavi.

      Sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Oi on viisas Väinämöinen,

      tietäjä