Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот

ovilla."

      Louhi, Pohjolan emäntä,

      siitä tuon sanoiksi saatti:

      "Elä itke, Väinämöinen,

      uikuta, uvantolainen!

      Hyvä tääll' on ollaksesi,

      armas aikaellaksesi,

      syöä lohta luotaselta,

      sivulta sianlihoa."

      Silloin vanha Väinämöinen

      itse tuon sanoiksi virkki:

      "Kylkehen kyläinen syönti

      hyvissäki vierahissa;

      mies on maallansa parempi,

      kotonansa korkeampi.

      Soisipa sula Jumala,

      antaisipa armoluoja:

      pääsisin omille maille,

      elomaillen entisille!

      Parempi omalla maalla

      vetonenki virsun alta,

      kuin on maalla vierahalla

      kultamaljasta metonen."

      Louhi, Pohjolan emäntä,

      sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Niin mitä minullen annat,

      kun saatan omille maille,

      oman peltosi perille,

      kotisaunan saapuville?"

      Sanoi vanha Väinämöinen:

      "Mitäpä kysyt minulta,

      jos saatat omille maille,

      oman peltoni perille,

      oman käen kukkumille,

      oman linnun laulamille!

      Otatko kultia kypärin,

      hope'ita huovallisen?"

      Louhi, Pohjolan emäntä,

      sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Ohoh viisas Väinämöinen,

      tietäjä iän-ikuinen!

      En kysele kultiasi,

      halaja hope'itasi:

      kullat on lasten kukkasia,

      hopeat hevon helyjä.

      Taiatko takoa sammon,

      kirjokannen kalkutella

      joutsenen kynän nenästä,

      maholehmän maitosesta,

      yhen ohrasen jyvästä,

      yhen uuhen villasesta,

      niin annan tytön sinulle,

      panen neien palkastasi,

      saatan sun omille maille,

      oman linnun laulamille,

      oman kukon kuulumille,

      oman peltosi perille."

      Vaka vanha Väinämöinen

      sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Taia en sampoa takoa,

      kirjokantta kirjoitella.

      Saata mie omille maille:

      työnnän seppo Ilmarisen,

      joka samposi takovi,

      kirjokannet kalkuttavi,

      neitosi lepyttelevi,

      tyttäresi tyy'yttävi.

      "Se on seppo sen mokoma,

      ylen taitava takoja,

      jok' on taivoa takonut,

      ilman kantta kalkutellut:

      ei tunnu vasaran jälki

      eikä pihtien pitämät."

      Louhi, Pohjolan emäntä,

      sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Sille työnnän tyttäreni,

      sille lapseni lupoan,

      joka sampuen takovi,

      kannen kirjo kirjoittavi

      joutsenen kynän nenästä,

      maholehmän maitosesta,

      yhen ohrasen jyvästä,

      yhen uuhen untuvasta."

      Pani varsan valjahisin,

      ruskean re'en etehen;

      saattoi vanhan Väinämöisen,

      istutti oron rekehen.

      Siitä tuon sanoiksi virkki,

      itse lausui, noin nimesi:

      "Elä päätäsi ylennä,

      kohottele kokkoasi,

      kun ei uupune oronen,

      tahi ei ilta ennättäne:

      josp' on päätäsi ylennät,

      kohottelet kokkoasi,

      jo toki tuho tulevi,

      paha päivä päälle saapi."

      Siitä vanha Väinämöinen

      löi orosen juoksemahan,

      harjan liina liikkumahan.

      Ajoa karittelevi

      pimeästä Pohjolasta,

      summasta Sariolasta.

      Kahdeksas runo

      Tuo oli kaunis Pohjan neiti,

      maan kuulu, ve'en valio.

      Istui ilman vempelellä,

      taivon kaarella kajotti

      pukehissa puhta'issa,

      valke'issa vaattehissa;

      kultakangasta kutovi,

      hope'ista huolittavi

      kultaisesta sukkulasta,

      pirralla hope'isella.

      Suihki sukkula piossa,

      käämi käessä kääperöitsi,

      niiet vaskiset vatisi,

      hope'inen pirta piukki

      neien kangasta kutoissa,

      hope'ista huolittaissa.

      Vaka vanha Väinämöinen

      ajoa karittelevi

      pimeästä Pohjolasta,

      summasta Sariolasta.

      Ajoi matkoa palasen,

      pikkaraisen piirrätteli:

      kuuli sukkulan surinan

      ylähältä päänsä päältä.

      Tuossa päätänsä kohotti,

      katsahtavi taivahalle:

      kaari on kaunis taivahalla,

      neiti kaaren kannikalla,

      kultakangasta kutovi,

      hope'ista helkyttävi.

      Vaka vanha Väinämöinen

      heti seisatti hevosen.

      Tuossa tuon sanoiksi virkki,

      itse lausui, noin nimesi:

      "Tule, neiti, korjahani,

      laskeite rekoseheni!"

      Neiti tuon sanoiksi virkki,

      itse lausui ja kysyvi:

      "Miksi neittä korjahasi,

      tyttöä rekosehesi?"

      Vaka vanha Väinämöinen

      tuop' on tuohon vastaeli:

      "Siksi neittä korjahani,

      tyttöä rekoseheni:

      mesileivän