Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот

vivustimilla.

      Karkaeli nuoliansa,

      puretteli piiliänsä

      maon mustissa mujuissa,

      käärmehen kähyverissä.

      Sai vasamat valmihiksi,

      jousen jänniteltäväksi.

      Siitä vuotti Väinämöistä,

      saavaksi suvantolaista;

      vuotti illan, vuotti aamun,

      vuotti kerran keskipäivän.

      Viikon vuotti Väinämöistä,

      viikon vuotti, ei väsynyt,

      istuellen ikkunoissa,

      valvoen vajojen päissä,

      kuunnellen kujan perällä,

      vahtaellen vainiolla,

      viini nuolia selässä,

      hyvä kaari kainalossa.

      Vuotteli ulompanaki,

      talon toisen tuolla puolla:

      nenässä tulisen niemen,

      tulikaiskun kainalossa,

      korvalla tulisen kosken,

      pyhän virran viertimellä.

      Niin päivänä muutamana,

      huomenna moniahana

      loi silmänsä luotehelle,

      käänti päätä päivän alle;

      keksi mustasen merellä,

      sinerväisen lainehilla:

      "Onko se iässä pilvi,

      päivän koite koillisessa?"

      Ei ollut iässä pilvi,

      päivän koite koillisessa:

      oli vanha Väinämöinen,

      laulaja iän-ikuinen,

      matkoava Pohjolahan,

      kulkeva Pimentolahan

      orihilla olkisella,

      hernevarrella hevolla.

      Tuop' on nuori Joukahainen,

      laiha poika lappalainen,

      jou'utti tulisen jousen,

      koppoi kaaren kaunihimman

      pään varalle Väinämöisen,

      surmaksi suvantolaisen.

      Ennätti emo kysyä,

      vanhempansa tutkaella:

      "Kellen jousta jouahutat,

      kaarta rauta rauahutat?"

      Tuop' on nuori Joukahainen

      sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Tuohon jousta jouahutan,

      kaarta rauta rauahutan:

      pään varalle Väinämöisen,

      surmaksi suvantolaisen.

      Ammun vanhan Väinämöisen,

      lasken laulajan ikuisen

      läpi syämen, maksan kautta,

      halki hartiolihojen."

      Emo kielti ampumasta,

      emo kielti ja epäsi:

      "Elä ammu Väinämöistä,

      kaota kalevalaista!

      Väinö on sukua suurta:

      lankoni sisaren poika.

      "Ampuisitko Väinämöisen,

      kaataisit kalevalaisen,

      ilo ilmalta katoisi,

      laulu maalta lankeaisi.

      Ilo on ilmalla parempi,

      laulu maalla laatuisampi,

      kuin onpi Manalan mailla,

      noilla Tuonelan tuvilla."

      Tuossa nuori Joukahainen

      jo vähän ajattelevi,

      pikkuisen piättelevi:

      käsi käski ampumahan,

      käsi käski, toinen kielti,

      sormet suoniset pakotti.

      Virkki viimeinki sanoiksi,

      itse lausui, noin nimesi:

      "Kaotkohot jos kahesti

      kaikki ilmaiset ilomme,

      kaikki laulut langetkohot!

      Varsin ammun, en varanne."

      Jännitti tulisen jousen,

      veti vaskisen vekaran

      vasten polvea vasenta,

      jalan alta oikeansa.

      Veti viinestä vasaman,

      sulan kolmikoipisesta,

      otti nuolen orhe'imman,

      valitsi parahan varren;

      tuon on juonelle asetti,

      liitti liinajäntehelle.

      Oikaisi tulisen jousen

      olallehen oikealle,

      asetaiksen ampumahan,

      ampumahan Väinämöistä.

      Itse tuon sanoiksi virkki:

      "Iske nyt, koivuinen sakara,

      petäjäinen selkä, lyö'ös,

      jänne liina, lippaellos!

      Min käsi alentanehe,

      sen nuoli ylentäköhön;

      min käsi ylentänehe,

      sen nuoli alentakohon!"

      Lekahutti liipaisinta,

      ampui nuolen ensimäisen:

      se meni kovan ylätse,

      päältä pään on taivahalle,

      pilvihin pirajavihin,

      hattaroihin pyörivihin.

      Toki ampui, ei totellut.

      Ampui toisen nuoliansa:

      se meni kovan alatse,

      alaisehen maa-emähän;

      tahtoi maa manalle mennä,

      hietaharju halkiella.

      Ampui kohta kolmannenki:

      kävi kohti kolmannesti,

      sapsohon sinisen hirven

      alta vanhan Väinämöisen;

      ampui olkisen orihin,

      hernevartisen hevosen

      läpi länkiluun lihoista,

      kautta kainalon vasemman.

      Siitä vanha Väinämöinen

      sormin suistuvi sulahan,

      käsin kääntyi lainehesen,

      kourin kuohu'un kohahti

      selästä sinisen hirven,

      hernevartisen hevosen.

      Nousi siitä suuri tuuli,

      aalto ankara merellä;

      kantoi vanhan Väinämöisen,

      uitteli ulomma maasta

      noille väljille vesille,

      ulapoille auke'ille.

      Siinä nuori Joukahainen

      itse kielin kerskaeli:

      "Et sinä, vanha Väinämöinen,

      enämpi elävin silmin

      sinä ilmoisna ikänä,

      kuuna kullan valkeana

      astu