Kim: Koko maailman pikku ystävä. Rudyard Kipling

tuleekin tehdä, Kim oli halukas kerjäämään kahdellekin.

      Hän laittoi nuotionsa niin lähelle vaunuja kuin uskalsi, odottaen että joku vartijoista käskisi hänen siirtyä loitommaksi. Laama heittäytyi väsyneenä maahan, melkein niinkuin ylensyönyt yökkö kääriytyy siipiinsä, ja otti esiin rukousnauhansa.

      – Menkää tiehenne, kerjäläiset! – Käskyn antoi hindustania mongertava vuoristolainen.

      – Huh! Sehän on vain pahari (vuoristolainen), – sanoi Kim olkansa yli. – Mistä alkaen ovat vuoristoaasit omistaneet koko Hindustanin?

      Vastaukseksi tuli vikkelä ja loistava kuvaus Kimin sukupuusta kolmen sukupolven ajalta.

      – Ah! Kimin ääni oli yhä lempeämpi samalla kun hän taitteli lantakappaletta tuleen pannakseen. – Minun maassani tuollaista puhetta pidetään alkuna rakkauskuherteluun.

      Kärkeän kimakka naurunkaklatus uutimien takaa innostutti vuoristolaisen uuteen hyökkäykseen.

      – Eipä hullumpaa … eipä hullumpaa, sanoi Kim tyynesti. – Mutta varohan, veljeni, jottemme me … pane, merkille me … satu antamaan manausta sinulle. Sanonpa, että meidän manauksillamme on tapana tehota.

      Uryat nauroivat. Vuorelainen hypähti uhkaavasti esiin, mutta laama kohotti äkkiä päätänsä, niin että hänen suuri päähineensä tuli täysin näkyviin Kimin äsken sytyttämän nuotion valossa.

      – Mikä nyt on? kysyi hän.

      Mies pysähtyi kuin kivettyneenä. – Minä … minä … pelastuin suuresta synnistä, änkytti hän.

      – Tuo muukalainen on vihdoinkin tavannut itselleen papin, kuiskasi eräs alamaalaisista.

      – Haa! Miksei sitä kerjäläispoikaa kuriteta? huusi vanha nainen.

      Vuoristolainen peräytyi vaunujen luo ja kuiskasi jotakin uutimien väliin. Syntyi hetken hiljaisuus, sitten kuului matalaa puhetta.

      Asiat käyvät hyvin, tuumaili Kim ollen olevinaan kuulematta ja näkemättä.

      – Kun … kun … hän on syönyt, sopersi vuoristolainen mielistelevästi Kimille, – pyydetään, että pyhä mies tahtoisi puheellansa kunnioittaa erästä, joka haluaisi keskustella hänen kanssaan.

      – Kun hän on syönyt, paneutuu hän lepäämään, vastasi Kim ylpeästi. Hän ei oikein ymmärtänyt, mihin suuntaan asiat nyt kääntyivät, mutta päätti sittenkin käyttää tilaisuutta hyväkseen. – Nyt hankin hänelle ruokansa.

      Tämän viimeisen lauseen hän sanoi äänekkäästi, vaikka huokaisten, ikäänkuin väsymyksestä.

      – Minä … minä ja toverini pidämme siitä huolta, jos se sallitaan.

      – Se on sallittua, sanoi Kim entistäänkin ylpeämpänä. – Pyhä mies, nämä ihmiset tuovat meille ruokaa.

      – Tämä maa on hyvä. Koko etelänmaa on hyvä … tässä suuressa ja kauheassa maailmassa, mutisi laama uneliaasti.

      – Anna hänen nukkua, sanoi Kim, – mutta pidä huolta, että saamme kunnollista ruokaa, kun hän herää… Hän on hyvin pyhä mies.

      Taas joku alamaalaisista lausui jotakin halveksivaa.

      – Hän ei ole fakiiri eikä mikään alamaalainen mierolainen, jatkoi Kim vakavasti, katsellen tähtiin. – Hän on pyhin kaikista pyhistä miehistä. Hän on yläpuolella kaikkien kastien. Minä olen hänen chelansa.

      – Tule tänne! virkkoi kimeä ääni uutimien takaa. Kim nousi tietäen, että silmät, joita hän ei nähnyt, katselivat häntä. Luiseva ruskea sormi, joka oli ahdettu täyteen sormuksia, oli vaunujen reunalla, ja haastelu kävi tähän tapaan:

      – Kuka tuo on?

      – Erittäin pyhä vanhus. Hän tulee kaukaa. Tiibetistä.

      – Mistä sieltä?

      – Lumien takaa … hyvin etäisestä paikasta. Hän tuntee tähdet, laatii horoskooppeja ja tulkitsee syntymähetken taivaan merkkejä. Mutta hän ei tee sitä rahasta. Hän odottaa siitä ystävällisyyttä ja suurta armeliaisuutta. Minä olen hänen oppilaansa. Minua nimitetään myöskin Tähtien Ystäväksi.

      – Sinä et ole vuorelainen.

      – Kysy häneltä. Hän kertoo sinulle, että minut lähetettiin tähtien maailmasta opastamaan häntä toivioretkensä päähän.

      – Hm. Pane merkille, nulikka, että minä olen vanha nainen, enkä aivan hupsu. Laamat minä tunnen, ja heitä minä kunnioitan, mutta sinä et ole mikään oikea chela sen enempää kuin tämä sormeni on vaunujen aisa. Sinä olet kastiton hindu … rohkea ja häpeämätön kerjäläinen, joka kaiketikin vain oman etusi vuoksi seuraat pyhää miestä.

      – Emmekö kaikki koeta ansaita? – Kim muutti äänensävynsä vikkelästi samanlaiseksi kuin puhuttelijansakin haastelu oli muuttunut. – Minä olen kuullut (sen hän sanoi aivan umpimähkään) minä olen kuullut…

      – Mitä sinä olet kuullut? tokaisi nainen sormellansa napauttaen.

      – En mitään muistamisen arvoista, mutta jotakin basaarijuttua, joka tietenkin on valhetta … että nimittäin rajahit … mitättömät vuoristo-rajahit…

      – Jotka silti ovat hyvää rajput-sukua.

      – Tietysti hyvää sukua. Että hekin myyvät kauneimpia naisistansa ansaitakseen. Etelään myyvät niitä … zemindareille ja sen tapaisille.

      Jos mitään, niin juuri tätä syytöstä pikku vuoristolaisruhtinaat kivenkovaan väittävät valheeksi, mutta sepä on sittenkin asia, jota basaareissa uskotaan, kun on puheena Intian salaperäinen orjakauppa. Vanha nainen selitti Kimille jännittyneellä, suuttuneella kuiskeella, mikä ilkeä valehtelija hän oli. Jos Kim olisi vihjaissutkaan sellaista hänen ollessaan tyttö, olisi hänet jo samana iltana heitetty norsun tallattavaksi. Se oli aivan varmaa.

      – Ahai! Minähän olen vain kerjäläispenikka, niinkuin kaunottaren silmä on nähnyt, valitti Kim muka kauhuissaan.

      – Kaunottaren silmä, kyllä kai! Mikä minä olen, että sinä viskaat kerjäläisimarruksia silmilleni? – Ja sittenkin hän nauroi tuolle jo ammoin unohdetulle sanalle. – Neljäkymmentä vuotta takaperin olisi niin voitu sanoa, eikä perättömästi; vieläpä kolmekymmentä vuotta sitten. Mutta sehän siitä tulee, kun vaeltelee sinne tänne tässä maassa, että kuninkaan lesken täytyy sietää kaikenlaisten hylkiöiden likeisyyttä ja mierolaisten pilkkapuheita.

      – Suuri kuningatar, tokaisi Kim vikkelästi, sillä hän kuuli, että nainen vapisi pahastuksesta, – minä olen juuri se, miksi suuri kuningatar minua sanoo; mutta siitä huolimatta on isäntäni pyhä. Hän ei ole vielä kuullut suuren kuningattaren käskyä, että…

      – Käskyäkö? Minäkö käskisin pyhää miestä – Lain opettajaa – naisen puheille? En milloinkaan!

      – Säälikää minun tyhmyyttäni; minä luulin, että se oli määräys…

      – Ei ollut. Se oli pyyntö. Tekeekö tämä asian selväksi?

      Hopearaha kilahti vaunujen reunalle. Kim otti sen ja kumarsi syvään. Vanha nainen ymmärsi, että poikaa, joka oli laaman sekä silminä että korvina, oli lepytettävä.

      – Minä olen vain pyhän miehen oppilas. Kun hän on syönyt, ehkäpä hän tulee.

      – Oh, sinua hävytöntä heittiötä! – Jalokivikoristeinen etusormi heristeli nuhtelevasti, mutta Kim kuuli siitä huolimatta vanhan naisen tyytyväisenä hytkähtävän.

      – No, mitä asiaa koskee? kysyi Kim muuttaen sävynsä hivelevän luottavaiseksi, jollaista hän yleensä käytti hyvällä menestyksellä. – Tarvitaanko … tarvitaanko poikaa suvussasi? Puhu vapaasti, sillä me papit… (Tämä viimeinen oli opittu Taksali-portin fakiireilta.)

      – Me