Kim: Koko maailman pikku ystävä. Rudyard Kipling

… niitä miehuuden voiman päiviä!

      – Se voima on heikkoutta.

      – Heikkoudeksi se on nyt muuttunut; mutta viisikymmentä vuotta sitten olisin voinut näyttää sen olevan toista, vastasi sotilas painaen kannuksensa hevosensa luiseviin kylkiin.

      – Mutta minä tiedän joen, jolla on suuri parannusvoima.

      – Minä olen juonut Gungan vettä melkein läkähtyäkseni. Mutta siitä sain vain vilustuksen enkä mitään voimaa.

      – Ei se ole Gunga. Se joki, josta puhun, pesee pois kaiken synnin saastan. Ken sen toiselle rannalle nousee, on varman vapauden omistaja. En tunne sinun elämääsi, mutta kasvosi ovat kunniallisen ja hyvän miehen kasvot. Sinä olet pysynyt uskollisena tielläsi, silloinkin kun oli vaikeata sillä kulkea, sinä mustana vuotena, josta nyt muistan muutakin kuulleeni. Tule nyt Keskitielle, joka on vapauden tie. Kuuntele Ylevää lakia äläkä välitä unista.

      – Puhu sitten, vanha mies, sanoi sotilas hymyillen ja kunniaa tehden.

      – Me vanhathan aina jaarittelemme.

      Laama istuutui mangopuun varjoon, jonka lehtien välistä valojuovia lankesi hänen kasvoilleen, sotilas istui jäykkänä hevosensa selässä, ja Kim, tarkastettuaan huolellisesti, ettei käärmeitä ollut läheisyydessä, heittäysi makaamaan ryhmyisten juurien väliin.

      Hyönteiset surisivat nukuttavasti kuumassa päivänpaisteessa, kyyhkyset kujersivat ja kaivonvintturien yhtä nukuttava ääni kuului pelloilta. Hitaasti ja juhlallisesti laama rupesi puhumaan. Kymmenen minuutin perästä sotavanhus laskeusi hevoseltaan kuullakseen paremmin, kuten hän sanoi, ja istahti maahan, pitäen ohjakset käsissään. Laaman ääni heikentyi … väliajat pitenivät. Kim tarkasteli hartaasti harmaata oravaa. Kun pieni turkiseläin oksalla keikuttuaan hävisi, olivat sekä saarnaaja että seurakunta vaipuneet syvään uneen, sotilaan teräväpiirteinen pää painuneena käsivarrelle, laama nojautuneena puun koloon, jota vasten hänen kasvonsa loistivat kuin keltainen norsunluu. Alaston lapsi tallusteli siihen lähelle, katseli heitä ja äkillisen kunnioituksentunteen kehottamana teki juhlallisen pikku kumarruksen – laaman edessä, mutta pieni ja lihava kun oli, keikahti nurin, jolloin Kim purskahti nauramaan noita pieniä sätkiviä jalkoja. Lapsi säikähti ja suutahtaen puhkesi kirkumaan.

      – Hoi! Hoi! huudahti sotilas hypähtäen pystyyn – Mitä? Mitä käsketään?.. Sehän on vain lapsi! Uneksuin, että annettiin hälytyskäsky. Lapsi kulta … lapsi kulta … älä itke. Olenko nukkunut? Se oli epäkohteliasta!

      – Minä pelkään! Minä pelkään! huusi lapsi.

      – Mitäpä sinä pelkäisit? Tässähän on vain kaksi vanhaa miestä ja poika? Miten sinusta, prinssiseni, milloinkaan voi tulla sotilas?

      Laama oli myöskin herännyt, mutta välittämättä lapsukaisesta näpsäytteli rukousnauhaansa.

      – Mitä, mikä se on? kysyi lapsi, pysähtyen kesken poruaan. – En ole milloinkaan sellaista nähnyt. Anna se minulle.

      – Ahaa, sanoi laama hymyillen ja heittäen nauhan kiemuraksi ruohikolle hyräili:

      "Tämä on täys pivo kardemummaa, tämä on nokare ghi'n; on hirssiä, riisiä, muutakin kummaa suihimme nälkäisiin!"

      Lapsi huudahti ilosta ja tavoitti mustia kiiltäviä helmiä.

      – Ohoh! sanoi vanha sotilas. – Mistä sinä olet tuollaisen laulun oppinut, sinä maailmanhalveksija?

      – Opin sen Pathankotissa … kynnyksellä istuessani, vastasi laama hämillään. – Onhan hyvä olla ystävällinen lapsille.

      – Minäpä muistan, että ennenkuin uneen vaivuimme, sinä sanoit, että avioliitto ja lasten synnyttäminen ovat oikean valon pimittäjiä, kompastuskiviä tiellä. Tuleeko sinun maassasi lapsia suoraan taivaasta? Ja kuuluuko sinun lakiisi, että heille lauletaan tuollaisia lauluja?

      – Eihän kukaan ole täydellinen, sanoi laama vakavana, kooten uudelleen rukousnauhansa. – Juokse nyt äitisi luo, pienokainen!

      – Kuulehan, sanoi vanha sotilas Kimille, – hän häpeää sitä, että on tehnyt lapsen onnelliseksi. Sinusta olisikin tullut hyvin hyvä perheen isä, veljeni. Hei, lapsi! – hän heitti lapsukaiselle rahan. – Makeiset ovat aina makeita. – Ja kun pienokainen hävisi auringonpaisteeseen, jatkoi hän: – Niistä kasvaa miehiä. Pyhä mies, minua pahoittaa, että nukahdin kesken puhettasi. Anna se anteeksi.

      – Olemme molemmat vanhoja, sanoi laama. – Vika on minun. Minä kuuntelin sinun puhettasi maailmasta, ja yksi vika johtaa toiseen.

      – Kuuleppa vain! Mitäpä jumalasi siitä pahentuisivat, että leikit lapsen kera? Ja se lauluhan oli aika hyvin laulettu. Jatkakaamme matkaa, niin minäkin laulan laulun Nikal Seynistä Delhin luona … sen vanhan laulun.

      He lähtivät mangopuun varjosta, ja vanhan miehen kimakka laulu kaikui valituksen tapaisena, kertoen Nikal Seynistä (Nicholsonista) … jota laulua Punajabissa lauletaan vieläkin. Kim oli ihastunut ja laamakin kuunteli kiintyneenä.

      – Ahi! Nikal Seyn on kuollut … hän kuoli Delhin luona! Pohjan keihäät kostavat Nikal Seynin kuoleman! – Vanhus lauloi värisevällä äänellä, säestäen loppusointuja miekkansa huotralla hevosen kupeeseen.

      – Ja nyt olemme joutuneet suurelle valtatielle, sanoi hän, kun Kim oli häntä laulusta kiittänyt, sillä laama oli aivan vaiti. – Siitä on pitkä aika, kun ratsastin tätä tietä, mutta sinun vilkas puheesi innostutti minua. Katsos, pyhä mies … tässä on suuri tie, koko Intian selkäranka. Enimmäkseen se on neljän puurivin varjostama niinkuin tässäkin, ja keskitiellä, joka on kova, on vilkas liike. Ennenkuin rautatiet tulivat, kulki täällä sadoittain sahibeja. Nyt vain maalaisvankkurit ja muut sellaiset sillä liikkuvat. Oikealla ja vasemmalla on raskaitten kuormien soratie … viljaa ja pumpulia ja puuta, kalkkia ja nahkoja varten. Sitä on turvallinen kulkea, sillä aina muutaman kosin päässä on poliisiasema. Poliisit ovat tosin varkaita ja nylkyreitä (minä puolestani panisin ratsumiehiä, tarmokkaan päällikön komentamia nuoria sotilaita, tietä vartioimaan), mutta eivät he ainakaan siedä muita kilpailijoita. Kaikenlaisia ihmisiä liikkuu täällä, bramiineja ja chumareja, rahamiehiä ja kulkureita, tukanleikkaajia ja pyhiinvaeltajia, savenvalajia ja kaikenkaltaisia, tullen ja mennen. Se on niinkuin joki, josta minut on vedetty maalle kuin puunrunko tulvan jälkeen.

      Ja ihmeellisen näyttämön tosiaankin esittää tuo suuri valtatie. Se kulkee aivan suoraan ja välittää tuhannen viidensadan mailin matkan tungoksetta Intian valtavaa liikennettä. Se on sellainen elämänvirta, jommoista ei ole missään muualla maailmassa. He katselivat sen vihreiden puiden kaartamaa, varjojen katkomaa ja etäisyyteen häipyvää valkoista pintaa, jolla näkyi hitaasti kulkevia vaeltajia. Vastapäätä heitä oli poliisiaseman kaksiosainen vahtikoju.

      – Kuka se on, joka aseita kantaa vastoin lakeja? huusi nauraen poliisi, nähdessään sotilaan miekan. – Eikö poliisi riitä pitämään kurissa pahantekijöitä?

      – Poliisin vuoksi minä sen ostinkin, kuului vastaus. – Onko kaikki järjestyksessä Intiassa?

      – Ressaldar sahib, kaikki käy hyvin.

      – Minä olen, näetkös, kuin vanha kilpikonna, joka pistää päänsä esiin kuorestaan ja vetää sen jälleen sisään. Niin, tässä on Hindustanin tie. Kaikki ihmiset kulkevat sitä…

      – Sinä sian jälkeläinen, onko tuo pehmeä tie aiottu sinulle siinä selkääsi kyhniäksesi? Sinä kaikkien häpeällisten tyttärien isä ja kymmenentuhannen yhtä häpeällisen vaimon mies, sinun äitisi oli paholaiselle antautunut ja hänen äitinsä hänet sille omisti, eikä tädeilläsi ole ollut nenää seitsemään miespolveen. Sisaresi!.. Mikä hullu päähänpisto sai sinut panemaan rattaat poikkiteloin? Särkynyt pyöräkö? Särenpä pääsikin, jotta saat ne molemmat yhteen panna!

      Ääni ja kiukkuiset piiskanläimäykset kuuluivat tomupatsaasta puolensadan jalan päästä, missä