Hamlet. Уильям Шекспир

muuta?

LAERTES

                            Ei, ei muuta.

      Näet, luonnon varttuess', ei yksin ruumis

      Ja jänteet vartu; kun tuo templi kasvaa,

      Edistyy sielun sekä hengen voimat

      Samassa myös. Kenties hän nyt sua lempii,

      Ja viel' ei tahdon puhtautta tahraa

      Likainen vilppi; mutta varo, hällä

      Suur' arvo on, eik' omaa tahtoa,

      Sill' itse hän on säätyns' alamainen;

      Hän ei saa, halvan kansan lailla, itse

      Valita; sillä valtakunnan etu

      Ja onni riippuu hänen naimisestaan,

      Ja senvuoks hänen valintansa määrää

      Sen ruumiin suostumus, min pää hän on.

      Jos nyt hän sanoo sua lempivänsä,

      Niin viisast' on hänt' uskoa sen verran,

      Kuin säätynsä ja asemansa mukaan

      Hän teossa voi näyttää; siis sen verran,

      Kuin Tanskan kansan yhteis-ääni myöntää.

      Siis varo, mikä tahra kunnialles,

      Jos, liiaks suostuin hänen lauluihinsa,

      Sydämmes hukkaisit ja puhtaan aartees

      Avaisit hillittömän himon saaliiks.

      Ophelia, kallis sisko, varo tuota;

      Ja lempes jälkijoukoss' aina pysy,

      Himojen vaaroist', iskuist' etähällä.

      Sive'in impi on jo tuhlaavainen,

      Jos kuulle sulonsa hän paljastaa.

      Parjaajan ruoskaa puhtainkaan ei vältä;

      Syö usein mato kevään kukkaset,

      Viel' ennenkuin ne silmikostaan puhkee;

      Ja nuoruudenpa raittiiss' aamukasteess'

      On ilmanhengen myrkky tarttuvaisin.

      Siis varo! Pelko luotettavin suoja

      Ja nuoruus pahin viettelysten tuoja.

OPHELIA

      Sun hyvän oppis suljen sydämmeeni

      Sen vartijaks. Mut, veikko, älä ole

      Kuin inha pappi, joka muille näyttää

      Tiet' ohdakkeista, jyrkkää taivaaseen,

      Mut pöyhkeän ja irstaan rentun lailla

      Himojen kukkastietä itse kulkee,

      Hyläten omat neuvons'.

LAERTES

                             Älä pelkää.

      Liiaksi viivyn; – mutta tuossa isä!

(Polonius tulee.)

      Kahdesti siunatull' on kahden onni,

      Ja kahdet jäähyväiset hyvää tietää.

POLONIUS

      Laertes, vielä täällä? Hyi! Pois laivaan!

      Purjeittes liepeillä jo tuuli liehuu;

      Sua varrotaan. Tuoss', – ota siunaus!

(Laskee kätensä Laerteen pään pilalle.)

      Ja nämät harvat säännöt muistoos paina:

      Äl' ääneen lausu mietteitäs, ja tekoon

      Äl' äkkipikaist' ajatusta laske.

      Sa nöyrä ole, vaan äl' alhainen;

      Jos hyväks koitellun saat ystävän,

      Sydämmees sido hänet vaskiköysin;

      Mut kättäs älä hiestaa liittymällä

      Jokaiseen höyhettömään keltanokkaan.

      Sa riitaa karta, vaan jos riitaan joudut,

      Niin laita, että riitamies sua karttaa.

      Jokaista kuule, harvan kanssa haasta;

      Syyt ota varteen, tuomiotas säästä.

      Pukusi komea, jos varas sietää,

      Vaan turha ei, ei kirjava, mut uljas,

      Sill' usein miestä puvust' arvostellaan,

      Ja Ranskan korkeimmilla säätyläisill'

      On, erittäinkin tässä, hieno aisti.

      Äl' ota lainaa, äläkä myös anna,

      Sill' usein laina ystävän vie myötään,

      Ja veloist' aisti talouden tylstyy.

      Mut etenkin: äl' itseäsi petä,

      Ja siitä seuraa, niinkuin päivää yö,

      Ett'et voi pettää muita. Herran haltuun!

      Nää neuvot siunauksessa kypsykööt!

LAERTES

      Nöyrimmät jäähyväiset, isä hyvä!

POLONIUS

      Jo aika rientää; mene, seuras vartoo.

LAERTES

      Ophelia, hyvästi! ja muista tarkoin

      Mun sanani.

OPHELIA

                  Ne muistohoni olen

      Ma sulkenut; sun hallussas on avain.

LAERTES

      Hyvästi!

(Menee.)POLONIUS

      Ophelia, hän mitä sanoi sulle?

OPHELIA

      Luvalla lausuin, sanan Hamletista.

POLONIUS

      Haa! Sepä oivaa! Kerrottu on mulle,

      Ett' aivan usein nykyaikaan luonas

      Hän viettää joutohetkiään, ja sinä

      Hänt' alttiist' otat suosiolla vastaan.

      Jos niin on, – niinkuin mulle, varoitukseks,

      On kerrottu, – niin sen ma sulle sanon,

      Ett' itseäs et käsitä niin selvään,

      Kuin kunnias ja tyttäreni tulis.

      Mik' ompi teillä työnä? Sano totuus.

OPHELIA

      Usean rakkauden merkin mulle

      Hän suonut ompi.

POLONIUS

                       Rakkauden! Jopa!

      Sa haastelet kuin kypsymätön tyttö

      Ja kokematon moisiin vaaran toimiin.

      Luotatko noihin hänen merkkeihinsä?

OPHELIA

      En tiedä, isäni, mit' aatteleisin.

POLONIUS

      No kuule: aattele, ett' olet hupsu.

      Kun rahaks merkit luulet, vaikk' ei ole

      Ne täyttä kultaa. Tarkkaan tekos merki,

      Tai muuten – jott'en pureksis näin kauan

      Tuot' yhtä sanaa – tietää merkit pahaa.

OPHELIA

      Isäni, lempens ilmoitti hän mulle

      Siivolla tavalla.

POLONIUS

      Niin,