Hamlet. Уильям Шекспир

olen kuullut ja sen osaks uskon.

      Vaan katso, koitar, punaviitta yllään,

      Tuoll' idäss' astuu vuoren kastehelle.

      Nyt matkahan; ja – se mun neuvoni —

      Nuorelle Hamletille kertokaamme

      Tään-öinen näky. Hengelläni vannon,

      Ett' aave, meille mykkä, hälle haastaa.

      Tuon suostutteko ilmoittamaan hälle,

      Kuin velvollisuus on ja rakkaus vaatii?

MARCELLO

      Se tehkäämme, ma pyydän; tiedän, missä

      Paraiten hänet kohtaa tähän aikaan.

(Menevät.)

      Toinen kohtaus.

      Sama seutu. Juhlahuone.

(Kuningas, kuningatar, Hamlet, Polonius, Laertes, Voltimand, Cornelius, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)KUNINGAS

      Vaikk' armaan Hamlet veljen kuolemasta

      On muisto veres ja siis meidän pitäis

      Suruissa huokailla, ja valtakunnan

      Yhdeksi murheen otsaks kurtistua,

      Niin sentään järki voittanut on luonnon.

      Ett' älyllä me häntä murhehdimme,

      Samalla muistellen myös itseämme.

      Olemme senvuoks entis-kälymme,

      Nykyisen meidän kuningattaremme,

      Tään uljaan vallan kruununperijän,

      Niin sanoaksen' iloll' ehkäistyllä, —

      Vesissä toinen silmä, toinen kirkas,

      Hääitkulla ja peijaisriemulla,

      Ja tasan ilot, murheet punniten, —

      Vihille vienyt, estämättä kuullen

      Viisaita neuvojanne, jotka vapaast'

      On tähän taipunehet. Kiitos siitä!

      Nyt, tietäkää, on nuori Fortinbras, —

      Halveksuin arvoamme, taikka luullen,

      Ett' armaan veli-vainaan kuolon kautta

      Valtamme liitteistään on höltynyt, —

      Perustuin tähän voiton unelmaan,

      Hyväksi nähnyt meiltä kiristää

      Lähetin kautta takaisin ne maat,

      Jotk' isäns' uljahalle veljellemme

      Lain mukaan kadotti. – Sen verran siitä.

      Nyt itseemme ja tähän istuntoon!

      On laita tämä: tässä kirjoittanna

      Olemme Fortinbrasin sedälle, —

      Mi heikko sairas on ja tuskin kuullut

      On veljenpojan vehkeistä, – ett' esteen

      Hän panis niille, vallankin kun pestaus

      Ja väen-otto, kulungit ja kaikki

      Kohtaapi Norjan kansaa. Lähetämme

      Siis teidät, Cornelius ja Voltimand,

      Tään tervehdyksen vanhaan Norjaan viemään;

      Mut neuvotteluun kuninkahan kanssa

      Isompaa valtaa emme anna teille,

      Kuin myöntää nämä selvät pykälät.

      Hyvästi, kiire taatkoon innostanne!

CORNELIUS

      Nyt, kuten aina, sitä osotamme.

KUNINGAS

      Sen uskon. Herttaiset jäähyväiset!

(Voltimand ja Cornelius menevät.)

      Ja nyt, Laertes, mitä uutta sulla?

      Sull' ompi pyyntö; se mik' on, Laertes?

      Ei tehdä Tanskan kuninkaalle hukkaan

      Älykäst' anomusta. Mitä voisit

      Sä pyytää, jot' en pyytämättäs antais?

      Ei pää niin sydämmelle heimoa,

      Suun palvelijaks käsi ei niin altis

      Kuin isällesi Tanskan valta-istuin.

      Laertes, mitä tahdot?

LAERTES

                            Kuninkaani,

      Suotuista lupaa Ranskaan palata,

      Jost' omin ehdoin tänne Tanskaan tulin

      Valani tuomaan kruunauksessanne.

      Nyt tehtävä kun tehty on, niin myönnän,

      Ett' aatos, mieli jälleen Ranskaan palaa,

      Odottain armollista lupaa teiltä.

KUNINGAS

      Suostuuko isäsi! Polonius, sano.

POLONIUS

      Niin, kuninkaani, pyynnöll' ahkeralla

      Lupani hitaan voitti hän, ja vihdoin

      Mä hälle annoin raskaan suostumuksen;

      Mä pyydän, suokaa hälle lupa lähtöön.

KUNINGAS

      Käy onnees kiinni; vallassas on aika,

      Sit' avuillasi tahtos mukaan käytä. —

      Nyt Hamlet lankoni ja poikani. —

HAMLET (Syrjään.)

      Parempi lankoa, poikaa huonompi.

KUNINGAS

      Miks yhä vielä pilvet sinut peittää?

      HAMLET. Te erhetytte, mull' on päivää liiaks.

KUNINGATAR

      Yön värit nuo pois heitä, hyvä Hamlet,

      Ja ilosilmin kuninkaasen katso.

      Äl' ijäti, noin silmät maassa, kallist'

      Isääsi mullast' etsi. Kellä henki, —

      Se jokapäiväistä, – sen hauta vie,

      Ja kuolon kautt' on ijäisyyteen tie.

HAMLET

      Niin rouva hyvä, jokapäiväist' on se.

KUNINGATAR

      Miks siis niin oudoks sinusta se näkyy?

HAMLET

      Ei näy, se on. Ma näköä en tunne.

      Ei tumma viittan' yksin, äiti hyvä,

      Ei musta, juhlallinen muotipuku,

      Eik' ahtaan hengen raskaat huokaukset,

      Ei, eikä silmäin runsaat kyyneltulvat,

      Eik' alas maahan luotu katsanto,

      Ei surun kaikki laadut, tavat, muodot

      Mua ilmi tuo: ne kaikk' on näköä,

      Ne teeskelyit' on, joita sopii näyttää;

      Sisässä mull' on, mik' ei näkyvää.

      Ja surun ulkokorua vaan nää.

KUNINGAS

      Se kaunist' on ja kiitettävää, Hamlet,

      Ett' isällesi murhe-veron maksat.

      Mut, tiedä, kuoli isäsikin isä,

      Ja samoin tämänkin, ja jälkeenjääneen

      On lapsen velvollisuus jonkun aikaa

      Surua kantaa; mutta lakkaamatta

      Noin