Ihmispeto: Siveysromaani. Emile Zola

kaksitoista tuntia ruumiin löytämisen jälkeen riippui siitä, että tämä tuomari ensiksi oli sähköttänyt Pariisin asemapäällikölle, saadakseen tietoja murhatun matkallelähdöstä. Saatuaan tietoonsa junan ja vaunun numerot, oli hän ainoastaan lähettänyt poliisikomisariukselle käskyn toimittaa tarkastus vaunussa n: o 293, jos se vielä oli Havressa. Herra pahastui sen johdosta, että häntä oli suotta häiritty, katosi heti ja sen sijalle tuli tapahtumaan tavattoman vakavuuden mukaan sovellettu tärkeys.

      Tullen äkkiä levottomaksi ja peljäten, ett'ei olisikaan tilaisuudessa ryhtyä tutkimaan, huudahti hän:

      – Ei suinkaan vaunu ole täällä, se on kai lähtenyt tänä aamuna.

      Roubaud, joka näytti hyvin tyyneltä, lohdutti häntä kuitenkin:

      – Ei, anteeksi… Täksi illaksi on tilattu yksi vaunu ja se on tuossa vapaana.

      Hän kulki edellä ja komisarius ja asemapäällikkö tulivat hänen perässään. Uutinen näkyi sillä välin levinneen, sillä asemamiehet hiipivät töistään ja tulivat jälestä ja toimistojen ovilla näyttäytyivät virkamiehet, jotka vihdoin tulivat lähemmäksi, toinen toisensa perästä. Pian muodostivat he väkijoukon.

      Vaunun luo saavuttua lausui herra Dabadie ääneensä tämän mietelmän:

      – Siellä oli tarkastus eilen illalla. Jos silloin olisi joitakin jälkiä huomattu, olisi siitä annettu tieto.

      – Saammepa nähdä, vastasi herra Cauche.

      Hän avasi oven ja astui vaunuun, mutta hairahtui ja kirosi melkein samassa silmänräpäyksessä huudahtaen:

      – Lempo soikoon! Täällähän näyttää siltä kuin olisi sika tapettu!

      Läsnäolijain läpi kulki heikko väristys ja he ojensivat päänsä eteenpäin, ja herra Dabadie, joka oli etumaisten joukossa, tahtoi myös nähdä ja nousi rappusille, sillä aikaa kun hänen takanansa Roubaud ja muut kurottivat kaulaansa.

      Vaunussa ei näkynyt mitään epäjärjestystä; akkunat olivat suljetut ja kaikki näytti olevan oikealla paikallaan. Inhoittava löyhkä vain tunki ulos avoimesta ovesta, ja keskellä muuatta pielusta oli hyytyneen veren muodostama lätäkkö, ja tämä lätäkkö oli niin syvä ja niin leveä, että siitä oli, juuri kuin lähteestä, puro juossut alas matolle. Hyytynyttä verta oli roiskunut sinne tänne veralle, mutta muuten ei siellä ollut mitään, ainoastaan tätä luontoa kääntävää verta.

      Herra Dabadie raivostui.

      – Missä ovat ne miehet, jotka tarkastivat vaunun eilen illalla?

      Nämä, jotka sattumalta olivat saapuvilla, sammalsivat anteeksipyyntöjänsä.

      Oli ollut pimeä, eivätkä he olleet voineet nähdä mitään; he olivat käsin koetelleet kaikkialta ja voivat vannoa, ett'eivät he illalla olleet mitään tunteneet.

      Herra Cauche seisoi vaunussa ja teki muistiinpanoja selontekoansa varten. Hän huusi Roubaudia, jonka kanssa hän mielellään seurusteli ja jonka seurassa hänellä oli tapana polttaa paperossia asemalaiturilla, milloin he olivat joutilaina.

      – Tulkaa tänne, herra Roubaud, ja auttakaa minua.

      Ja kun alipäällikkö oli kavunnut matolla olevan veren yli, välttäen siihen astumista, sanoi hän hänelle:

      – Katsohan toisen pieluksen alle, onko sinne jäänyt mitään.

      Roubaud kohotti pielusta ja etsi varovasti uteliain silmin.

      – Siellä ei ole mitään.

      Mutta hän huomasi selkänojan rypytetyssä kankaassa pilkun ja osoitti sitä komisariukselle.

      Eikö se ollut sormenjättämä verijälki? Ei, se se ei ollut, ja vihdoin tultiin yksimielisiksi siitä, että se oli likaa.

      Kaikki muutkin tulivat nyt lähemmäksi, voidakseen paremmin seurata tutkimusta ja saada vihiä rikoksesta, ja tungeksivat asemapäällikön takana, joka hienotunteisesti oli jäänyt rappusille.

      Äkisti tuli hän ajatelleeksi erästä seikkaa.

      – Olihan herra Roubaud mukana junassa, virkkoi hän. Palasittehan te pikajunalla eilisiltana… Te voisitte ehkä antaa meille muutamia tietoja?

      – Niin, se on totta, huudahti komisarius. Huomasitteko jotakin?

      Roubaud oli vaiti kolme, neljä sekuntia. Hän oli näet kumartunut tutkimaan mattoa. Mutta hän nousi pystyyn melkein heti ja vastasi luonnollisella, vaikka nyt hiukan karkealla äänellä:

      – Niin, kernaasti kerron mitä tiedän… Vaimoni oli mukanani. Jos se, mitä sanon, pannaan selontekoon, näkisin kuitenkin mieluummin, että hän saisi tulla tänne, jotta saan vertailla muistojani siihen, mitä hän voi muistaa.

      Cauche herra piti tätä varsin järkevänä ja Pecqueux, joka juuri oli tullut sinne, tarjoutui hakemaan rouva Roubaudia. Hän saapasteli tiehensä pitkin askelin ja hetkisen odotus syntyi. Philomène, joka oli juossut sinne lämmittäjän seurassa, katsoi hänen jälkeensä suuttuneena siltä, että hän oli ottanut tuon asian toimittaakseen. Mutta nähdessään rouva Lebleun, joka riensi sinne niin nopeasti kuin ajettuneilta jaloiltansa pääsi, syöksyi hän häntä vastaan ja auttoi häntä. He ojensivat kätensä taivasta kohden ja kirkuivat, kovasti liikutettuina siitä, että noin inhoittava rikos oli tehty.

      Vaikka vielä ei mitään tiedetty, oli jo liikkeellä suuri joukko erilaisia kertomuksia asian kulusta kaikkien näiden ihmisten keskuudessa, joiden ällistys näkyi heidän liikkeistään ja kasvoistaan; Philomène, jonka ääni voitti kaikki muut, vakuutti kunniasanallansa, vaikk'ei hän ollut sitä keltään kuullut, että rouva Roubaud oli nähnyt murhaajan. Vasta kun Pecqueux palasi hänen kerallansa, tuli hiljaista.

      – Tuolla hän tulee! mutisi rouva Lebleu. Voisiko uskoa, että hän, joka koettaa olla vallan prinsessan näköinen, on mennyt naimisiin alipäällikön kanssa! Tuskin oli vielä päivä valjennut tänä aamuna, kun hän jo oli noin suittu ja kureliiviin puettu, kuin olisi aikeessa lähteä vieraisille.

      Séverine tuli lyhyin, säännöllisin askelin. Hänen oli kuljettava hyvän matkaa asemalaiturilla kaikkien näkyvissä, mutta hän pysyi lujana, painoi vain nenäliinan silmilleen syvässä surussaan, joka juuri oli kohdannut häntä hänen saadessaan tiedon murhatun nimestä. Puettuna mustaan, hyvin komeaan villahameeseen, näytti hän jo kantavan surupukua suojelijansa kuoleman johdosta. Hänen paksu, tumma tukkansa loisti auringonvalossa, kun hän ei edes ollut, kylmästä huolimatta, kuluttanut aikaa pannakseen jotakin päähänsä. Hän näytti nyt oikein liikuttavalta lempeine sinisilmineen, jotka katselivat niin tuskaisesti ja olivat täynnä kyyneliä.

      – Niin, niin, hänellä on kyllä syytä itkuun, sanoi Philomène puoliääneen. Nyt kun heidän huolenpitäjänsä on tapettu, on heidän laitansa niin ja näin.

      Kun Séverine saapui kaikkien näiden ihmisten keskelle avonaisen vaununoven luo, astuivat herrat Cauche ja Roubaud ulos vaunusta ja viimemainittu alkoi heti kertoa mitä tiesi.

      – Emmekö me, rakkaani, eilen aamulla, heti Pariisiin saavuttuamme, menneet vieraisille presidentti Grandmorinin luo? Kello taisi olla neljännestä yli yhdentoista?

      Hän katseli vaimoansa ja tämä toisti oppivaisesti:

      – Niin, se tapahtui neljännestä yli yhdentoista.

      Mutta hänen katseensa olivat tällä välin osuneet veren tahraamaan pielukseen, hän sai suonenvetokohtauksen ja syvät nyyhkytykset tunkeutuivat esiin hänen rinnastaan. Tämä liikutti asemapäällikköä, joka innokkaasti astui väliin.

      – Ellei rouva Roubaud voi sietää tätä näkyä … ja me ymmärrämme vallan hyvin teidän tuskanne … niin…

      – Ainoastaan pari sanaa, keskeytti komisarius. Sitten viemme rouva Roubaudin takaisin kotiin.

      Roubaudille tuli kiire jatkaa.

      – Juteltuamme useista asioista, lausui presidentti Grandmorin aikovansa seuraavana aamuna matkustaa sisarensa luo Doinvilleen…