Aikamme kuvia I-III. Alkio Santeri

meidän syy se oli, että heinät kastuivat! Miks'ei ollut itse kellottamassa."

      Miehet panivat tupakaksi ja jaarittelivat, naiset odottelivat että johonkin lähdetäisiin.

      "Ei edes nyt sanonut mihin tästä mennään," paneskeli Torpparin Tuomas.

      Rupesivat kuitenkin ottamaan viikatteita alas ladon piiltä ja seinän raoista, sekä hiomaan niitä.

      Sade oli lakannut. Aurinko taas paistoi täydellä terällä. Mutta heinä, niin kaadettu, kuin kaatamatoinkin oli liko-märkää. Siinä oli oikein ilkeä kävellä, kun housut ja hameenliepeet niin kastuivat.

      "Hyi!"

      Vaan täytyihän sitä nyt jotain tehdä, että olisi aika kulunut iltaan ja sitten sopinut kotiin lähteä. Laskettiin arveluita ja leikkiä isännästä. Se teki oikein hyvää tunnoille, kun Kalle uudestaan kevariin meni… Tuskinpa huomenna viitsii enää sanaakan koko laiskuudesta puhua, kun itse nyt noin huilaa … syyttäköön itseänsä!

      Mielet kävivät rattoisiksi ja ajatukset juoksivat ikään kuin itsestään tuota suuntaa.

      Ja Kalle Pietunen istui olutpöydässä, rötkötti leuka rintaa vasten ja lauleli:

      "Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa ja rissa…"

      Kohtuus.

      Lautamies Härkälä tuli tupaan pajasta, jossa oli ollut katsomassa kuinka seppä Paljeström siellä työskenteli.

      Härkälä veti suunsa miettiväiseen nauruun ja sanoi emännällensä, seppää tarkoittaen:

      "Pitäisiköhän sille tarjota viinaa?"

      "Eihän … eikös hän ole raittiusseurassa?"

      "Raittiusseurassa", hytkähti Härkälä, "kyllähän se luullakseni on, mutta arvelen että kyllä hän ryyppää kun vaan saa … ja tekee mieluisammin ja parempaa työtä sitten."

      "Kunko on juovuksissa?"

      "Ei, vaan kun häntä lahjoittelee … narraa … ei juovuksiin asti … ymmärrätkö?"

      Emäntä ymmärsi kyllä näin selvän puheen ja suostui välinpitämättömästi; teki kuitenkin vielä muistutuksen:

      "Entä jos ei hän ryppää…"

      "Hah joutavia, kyllä hän minulta…"

      Lautamies tunsi ilomielin, että hänellä oli niin paljon yhteiskunnassa arvoa, että hän voi saada yhden sepän raittiuslupauksensa rikkomaan.

      Tuli iltapuolen aika ja lautamies käski Paljeströmin kamariin. "No mestari", alotti hän, "kuinka on sen raittiuden kanssa, passaako ryyppy?"

      "En minä enään olekaan ehdottomasti raitis", kiiruhti seppä ikäänkuin pulasta päästäkseen.

      Lautamiehen silmät hiukan avautuivat, kun hänen hupaiset toiveensa saada olla sepän langettaja raukesivat tyhjään.

      "Vai et olekaan enää; no sitten…" Härkälä meni kaapista pulloa ottamaan.

      "No, istu", sanoi hän, pantuansa pöydälle pullon ja "ryypynmitan."

      "Vai niin … hm … no, mitä varten raittiusseurasta erosit? Ota ryyppy."

      Seppä ryyppäsi.

      "Erosinpahan … noo, ei juuri mistään muusta syystä, vaan arvelin, että saattaahan sen kohtuuden muutenkin pitää."

      "Jaa, jaa, mutta tottapa sinulla jotain muutakin syytä oli?"

      "Sitä jäsenmaksua pidin pahana, kun joka vuosi pitää maksaa … kun on omatekoisessa raittiudessa niin ei tarvitse maksaa mitään…"

      "Jaa, jaa."

      "Eikä se ehdoton olekaan oikein sopivaa … kohtuus on parhainta ja kyllä minä nyt jo saatan kohtuuden pitää ilman seurattakin."

      "Vai niin … joo'o." Lautamies oli koko ajan muodostellut suutansa ja oli nyt onnistunut saada ylähuulensa samallaiseen viisaasen kurttuun kun oli nähnyt tuomarin tekevän vaikeita asioita käsitellessä. Hän katseli miettiväisesti ja viisaasti kattoon, luultavasti enemmän miettien, näkikö Paljeström kuinka viisaalta hän näytti, kuin Paljeströmin raittiusasiaa.

      "Niin on, kohtuus on paras!" sanoi hän vihdoin niin mahtipontisesti kun olisi hän lauaissut pistoolin. Sitten kaatoi hän taas ryypyn itselleen ja sepälle.

      Istuntoa jatkettiin ja puhuttiin järkevästi maailman asioista ja lautamies käsitti että hänen piti ruveta "kruusailemaan" puheitansa enemmän sivistyneeltä näyttääkseen. Vähän pitkällaisen levon jälkeen meni seppä vihdoin pajaan. Oltuaan siellä puolen tuntia tuli hän taas tupaan ja vaati lautamiehen kamariin. Talon renki, joka oli pajassa sepän apulaisena, sai niin kauan jouten odotella.

      "Antakaapas lautamies vielä ryyppy", sanoi seppä kun oli kamariin päästy.

      "Onkohan se enää oikein kohtuutta?" kyseli lautamies.

      "No … antakaa nyt vain. Taotaan sitten sen hurjemmin."

      Lautamies suostui. Istuttiin, ryypättiin, pantiin piippuun j.n.e. Näissä toimissa kului Paljeströmin aika hupaisesti, mutta lautamies näytti tuskastuneelta. Hän oli niin perin onneton että unohti ryyppyjen kaatamisenkin siihen määrään, että sepän jo täytyi muistuttaa:

      "Kaatakaa nyt lautamies vielä … viinamatoni ovat liikkeellä ja ne tahtovat lisää."

      Lautamies pudisti päätänsä ja nousi seisomaan ikään kuin aikeessa lähteä pois huoneesta, ja sanoi:

      "Ei hiidessä seppä!.. Ei nyt enään. Kuinkas nyt on kohtuuden laita?"

      "Kohtuuden! Enhän minä nyt ole juovuksissa!"

      Emäntä pisti päänsä kamarin oven raosta ja sanoi:

      "Matti pyysi seppää jo tulemaan pajaan."

      "Matti… Eihän se ole minun komenteeraajani, en minä tänä päivänä enää mene pajaan, nyt huilataan, sanokaa Matille niin. Antakaapas nyt ryyppy … saakuri…"

      "Ei nyt enää … mun pulloni menee vallan tyhjäksi." Härkälä todella taisi niin ajatella, koska hän loi pulloonsa säälivän katseen.

      "No perhana! eihän se nyt tuohon lopu?"

      "Loppuu se. – No yhden ryypyn saat, mutta sitten täytyy tyytyä."

      "Antaa nyt sitten edes sen, täytyy muualta lisää hankkia." Hän sai sen ja sitten pistettiin pullo kaapin oven taa. Kun Paljeström oli lähtenyt, kävi lautamies vielä pulloansa kamarin kaapissa katsomassa ja sanoi sieltä tultuaan emännälle:

      "Hullua, kun kehtasi vielä raanata vaikka jo kyllä sai… Sellaisia ne ovat ne raittiusmiehet … ei työstä tullut enää mitään kun viinaa haisti olevan, muutama…" Niin paneskeli Härkälä ja piti vielä emännälle oikein pitkän ja asianmukaisen esitelmän "kaikkien kelvottomain turhista puuhailemisista, jotka lopulla kuitenkin menivät 'panskrottiin', niinkuin Paljeströminkin raittius" j.n.e.

      Mutta Paljeströmin viinamadot mahtoivatkin olla liikkeellä jok'ainoa sorkka, sillä kiivaasti tallusteli hän pitkin kylän raittia kestikevaaria kohden. Sillä matkalla hänen ruumiinsa sai tarpeeksi tekemistä matkan rasittavista vaivoista. Vaan henkensä varmaan väsymättä työskenteli, koska hän avasi suunsa ja mustaan yöhön lähetti varaston henkensä tuotteita, rekivirsien ja paholaisen nimien muodossa.

      * * * * *

      Kestikevarin kamarissa istui muutamia paikkakunnan herras-miehiä hyväksensä käyttäen isännän vierasvaraisuutta. Keskustelu oli vilkkaanlainen ja jokaisen huomio niin siihen kääntynyt, että hyvin vähän huomiota voitiin lainata tapauksiin ympäristöllä. Kuitenkin tunki sinne heidän korviinsa Paljeströmin rämisevä laulu. Kuunneltiin hetkinen ja oltiin puuhassa lähteä katsomaan kuka tuo rääsy oli.

      Kevarin piika, joka herroille oli toti-vettä toimittanut ja muuten passaillut, kuuli tuon herrojen uhkan ja mutisi sen johdosta: "Menkäähän kyllä, että pääsisi tästä makaamaan … vaikka taitaa tuokin hoila vielä itsensä