Aikamme kuvia I-III. Alkio Santeri

ole tämä kerta…" mies pyysi.

      "Hmh, hmh, hmh", pani vaimo eikä ollut kuulevinaan miehen pyyntöä, "parahinta olisi tästä jo heti kerjuulle lähteä kun!.."

      "Ole vaiti!"

      Vaimo säikähti ja (surunko vai kiukun kiihoittamana?) alkoi vuodattaa kyyneliä.

      Lapset olivat tällä välin jo ehtineet viedä ulos joukon savi-astian palasia ja koettaen olla juopposilla, opettelivat niitä isän tavalla särkemään.

      Miehen sydäntä särki ja vaimon oli kiukusta pakahtumaisillaan.

      "Missä olette olleet?" kysyi seppä taas kun vaimo itkeissään ei joutanut puhua.

      "Mitä sinä siitä?.."

      "Kuule rakas, hyvä ystäväni, jos vaan suinkin voit, niin ole nyt murisematta, minulla on hyviä aikomuksia, rukoile Jumalaa että voisin ne toimeen panna."

      "Niin sinä silloinkin sanoit, kun raittiusseuraan rupesit; tuossa se nyt oli."

      "No niin, minä olisin kentiesi voinut olla juomatta, mutta kun sinä aina murisit siitä markasta, jonka pitää joka vuosi seuralle maksaa, niin minä rupesin päätöksessäni horjumaan ja noin se nyt kävi. Voi! miksi et ilman vastustamatta antanut minun sitä maksaa ja koettaa."

      "Niin … et saattanut olla juomatta! Mitä minä huolisin siitä markasta, mutta saattaahan sitä olla muutenkin juomatta jos tahtoo."

      "Sinun olisi pitänyt tietää, etten minä voi olla juomatta muuten.Raittiusseurassa se kentiesi olisi voinut tapahtua."

      "Siitäpä syystä, kun et saata olla juomatta, onkin turha maksaa vielä lisäksi tuota markkaakin."

      "Mutta suotko että minä rupean uudestaan … enköhän koeta?"

      "Olenko minä kieltänyt! Kyllähän kun on tämmöisen vahingon tehnyt, sopisi jotain koettaa jos vaan olis vähänkin ihmisyyttä, mutta mitä sinä…"

      "Kun sinä voisit olla kerrankin härnäämättä." Miehen ääni oli valittavan vaikeroiva, ja hän nojautui taas kyynäspäänsä nojaan.

      "Herra Jumala! … eikö sulle sen kuvaselle saisi enää puhuakaan, muutama…"

      "Saa … mutta ihmisittäin."

      "Ihmisittäin? Oletko itse ollut ihmisittäin?"

      "En, en, Jumala paratkoon, mutta toivoisin edeskäsin voivani olla jos saisin apua … vaan…"

      "Apua", vaimo matkien ivallisesti naurahti, ja jatkoi sitten kuin sarvesta huutaen: "Tottahan nyt mies voi, jos vaan olis tahtoa … mutta sinulla ei ole tahtoakaan. Sinä yritätkin vaan meidän hätäämme ja kurjuuttamme suuremmaksi… Millä nyt keittää, kun pata on rikki… Ka Herra Jumala, se on pienistänyt vaatteensakin! … ja pyhävaatteet nyt ovat päällä, voi!.."

      Vaikeroiden laski vaimo kätensä ristiin ja istui penkille.

      Paljeström lähti ulos. Hän sattui juuri paraiksi näkemään, miten seitsemän vuotias poikansa ajoi kiivaasti takaa viiden vuotiasta sisartaan, joka kädessään vei särjetyn saviastian kappaletta.

      Veli kirosi ja nimitteli sisartaan portoksi.

      Isän silmissä maailma musteni tuon kuullessaan. Hän tiesi, että lapsi oli tuon sanan monasti, hänen juovuspäissä ollessaan, hänen omasta suustaan kuullut.

      "Poika, poika, mitä sinä huudat?" kysyi isä hämmästyksissään. Poikanen seisahtui ja näytti käsittävän että häntä oli pahanteosta tavattu.

      Isä seisoi ja katseli poikaansa, mutta ei kyennyt häntä nuhtelemaan.Äitikin tuli ulos…

      "Mihin nyt? Pitääkö nytkin viinan hakuun?"

      "Pitää!" seppä hammasta purren kiljasi. Sitten hän kiireesti lähti kylään päin rientämään.

      Itkevä sydän hukkuen haparoitsi pelastuksen perään, mutta saavutti kylmän jään-reunan, josta toivottoman paatumuksen hyinen virta vikkelästi esiin hyökkäsi ja sammutti toivon…

      Ja kotona saratteli vaimo ja lapset kiistelivät ulkona.

      Härkälän lautamiestä nauratti, kun sai kuulla mitä seppä oli tehnyt.

      "Semmoista se on", hän sanoi, "raittiusmiesten kohtuus, kun se vaan saadaan oikein karvassaan näkymään." Ja hän piti itsensä oikein toimellisena miehenä kun oli saanut semmoisen asian maailman valkeuteen.

      Oliko Mikko lurjus?

      Ihmiset sanoiset että hän oli oikein rehellinen, kunnon mies tuo Rantalahden Mikko. Ei ollut mikään turhan puhelias, eikä "filisteeri", ei koskaan ollut käräjissä käynyt, ei edes niin paljoa, että todistamassa naapurien välisissä rajariidoissa. Kaikki kyläläiset kehuivat Mikkoa, ja se on jo paljon, kun kaikki kyläläiset kehuvat. Mutta siinä ei kyllä, he myöskin toimessa osoittivat luottavansa Mikkoon.

      Tässä hiljattain, eräänä keväänä, juuri siinä vähää ennen tervanpolton aikaa, oli koolla joukko kylän miehiä. Puhuttiin tervan poltosta, tervan hinnoista y.m. Johduttiin puhumaan siitäkin, kuin viinaa saataisin, kun kaikille yhtäläinen tarve lähestyy tuon tervanpolton aikana.

      "Yksi hakemaan kaikille", sanoi Nietulan Aatami.

      "Niin kai se on parhain", sanoi Rantalahden Erkki, "ja sopivin menemään on toisen tuvan Mikko."

      "Mikko tosiankin", sanoi joku toinen isäntä, "silloin tulee kunnolla suoritetuksi."

      Toiset miehet hymisivät tyytyväisesti. Ruvettiin kyselemään josko Mikko lähteä viitsi.

      "Samahan tuo, jos niin tahdotte, mutta saisi tuota nyt joku muukin mennä."

      Mutta kun Mikko kerran lupasi, niin ei enää ajateltukaan muita kuulustella. – Eräänä ehtoona Mikko valmisteli lähtöä: veti tervatut rattaat liiteristä ulos ja rupesi rasvaamaan. Totisena mies siinä puuhasi, nosti pyörästä kellelleen, pisti tuen orren alle, väänsi ruuvin pois navan päästä, veti pyörän ulos ja alkoi takeltaa keltaista porsaan rasvaa napaan. Sitten pisti pyörän tilalleen, ruuvasi ruuvin kiini ja antoi kädellään aika huilauksen pyörälle, siten rasvaa navan ympärillä tasoittaaksensa.

      Sukevasti meni pyörä, ainoastaan hiukan narisi paksussa rasvassa.

      "Noh", morahti hän tyytyväisesti, otti tuen pois alta, nosti toisen pyörän ja uudisti sen kanssa samat temput.

      Siihen tuli hiljaksensa kävellen toisen tuvan Erkki.

      "Malttaapa panna paljon rasvaa", hän paremman puheen puutteessa sanoi, kun siinä laiskana toisen työtä katseli.

      Mikko katsahti lakinpellin alta vakavasti Erkin silmiin … mahtoiko tuo pilkataksensa sanoa? Ei se tainnut sentään mitään tarkoittaa, ilman aikojaan lie vaan sanonut…

      "Panen rasvaa kun panen, en minä viitsi porsaita kaupitella", hän vihdoin äännähti ja heilautti pyörän pyörimään.

      "Ei kitaja", sanoi Erkki.

      Toisiakin miehiä rupesi jo saapumaan pihaan.

      Mikko laski pyörän alas, pyyhkäsi hikeä otsaltaan ja tunsi siinä ehkä hiukan ylpeyttä itsessään, kun näki kyläläisten kokoutuvan hänelle asioitansa tuomaan. Hikeä pyyhkiessä kääntyi lakin peili syrjälle, mutta Mikko oikasi sen … ei ollut tottunut sillä komeilemaan että lakin peiliä sivulla pitäisi.

      "En tiedä tuota", rupesi hän sanelemaan, "tuo Maijan Kaaperi tässä sanoi, ettei sitä nyt enää saakaan ostaa muille, sitä viinaa, kuin itselleen."

      Toiset eivät tulleet oikein tolkulle, vaan katselivat kysyväisinäMikkoa.

      "Ettäkö mitä?" kysyi toisen tuvan Erkki, silmiänsä sirristellen ja tirkisteli Mikon lakin keulan alle.

      "Jottako ei saisi toisen toiselle ostaa?" tutkaili Ollilan Hentrikki.

      "Niin, sitä kai se Kaaperi arveli." Mikko kynsäsi korvantaustaa, rytkäytti kärryin pyörästä, jotka huljahtivat edestakaisin ja hölkähtivät