Aikamme kuvia I-III. Alkio Santeri

päivää!" huudeltiin maantieltä.

      "Ka päivää!" Kalle näki maantiellä tuttujansa, lähti puoli juoksussa sinne menemään. Olipa hauskaa että näkivät juuri paraillaan piikaa opettamassa.

      Kallen sydän riemuitsi.

      "Päivää … päivää." Siinä käteltiin. Keisissä istui kaksi vanhaa tuttua, jotka vielä olivat poikamiehiä.

      "Mihinkä miehet nyt ajelevat?"

      "Lähdettiin vaan tänne asioille", sanoi Tolkun Matti, nauraa virnistellen toverillensa. "Etkö mukaan lähde?"

      "Mihin sitä sitten mentäisiin?"

      "Kevariinkin mentäisiin, ja… Vai uskallatko sinä enää sellaisiin lähteä, kun sulla on akka?"

      "Akasta minä viisi!" Ja Kalle katseli suurennellen heinäväkeensä päin. "Mutta mulla on tässä vähän heinäväkeä, eikä se työ tahdo käydä jos ei ole itse joukossa."

      "Älä nyt niin ahnehdi", sanoi toinen toveri, tuo Tuomarin Iikkoo. "Kyllä ne siinä työtä ilman sinuttakin tekevät. Eikä sinusta paljon apua lienekään … laiska kun näyt olevan, eihän sulla ole edes haravaa."

      Toverit nauroivat ja nauroi Kallekin.

      "Lähde mukaan, lähde. Sano työväellesi vaan, että rupeavat panemaan luokoa latoon", kehoitti Tolkun Matti.

      Kalle suostui, pyysi ettei jätettäisi ja hyppäsi aidan yli takaisin niitylle. Katsoi kelloansa ja käski väen ruveta päivälliselle. Itse sanoi käyvänsä näiden miesten kanssa tuolla kylässä, johon ne häntä vieraaksi mieheksi asioissaan iki soki vaativat.

      "Pitäkää nyt kello 1: teen lepoa ja ruvetkaa sitten panemaan heiniä latoon… Ja kylläkai minäkin takaisin ehdin siksi."

      Kalle mennä viiletti jo tiellepäin.

      "Sinulla on tuossa hyvä niitty", rupesi Tolkun Matti kehumaan, kuinKalle nousi keisiin.

      "Jaa, eikös ole sitten. Ei sellaista heinää kasvakaan joka pojan niitty."

      "Ei totisesti."

      "Mutta harvat täällä uskaltavat vielä antaa rintapeltonsa heinää kasvaa."

      "Niin, eihän ne näy … mutta kyllä hyvin näyttää tuo kasvaneen ja poudalla nyt tulee tehdyksikin."

      "Poudalla tulee tehdyksi", todisti Kalle toimessaan, ja jatkoi vielä: "Joka tällaisella poudalla jättää heinänsä kastumaan, se on aika nahjus."

      Samaa sanoivat toisetkin.

      Jo tultiin kestikevariin, joka oli yksinäinen, vähän muusta kylästä erillään oleva talo.

      Ensin meni sisään Tolkun Matti ja löysi emännän yksin kotoa. Puhui asiansa: kehui olevansa kovin nälkäinen, kun koko päivän oli ollut syömättä "reisussa" ja pyysi olutta.

      Eikä emäntä sitä ihmetellyt, että nälkäänsä olutta pyydettiin, sillä harvoin ne, nuo matkustajat naapurikylistä, pyysivät nälkäänsä sellaisia jokapäiväisiä aineita, kuin leipää, voita, perunoita, lihaa, y.m.

      Emäntä puhui hiukan itsekseen sillä hän mieluimmin mutisi huuliinsa kuin rasitti toisen korvia.

      "Jaa kuinka", kysyi Tolkun Matti, "saisko sitä olutta?"

      "No, eiköhän sitä nyt…" Emäntä pyyhkieli hameen liepeisiin käsiänsä, joilla oli juuri perunoita kuorinut. Ottaen kellarin avaimen koukusta, muurin otsikolla, kysyi ulos mennessään:

      "Paljonko pitäisi olla?"

      "Josko tuota nyt kuusi pulloa", sanoi Matti, nähtävästi tarkkaan aprikoiden, mikä tuota olisi oikein kohtuullinen määrä nyt aluksi.

      Emäntä seisahtui, mutisi taas jotain ja Matti kai pelkäsi, että ruvetaan kieltämään oluen antamista.

      "Meitä on kolme miestä", ehätti hän sanomaan. Enempää väittelemättä haki emäntä olutta ja Matti kutsui kumppaninsa tupaan.

      Ja ne nälkäiset miehet ahmivat suurella halulla ensimäiset pullot pohjaan. Heillä varmaan oli oikein suolia kuristava nälkä, kun eivät paljon puhellakaan ehtineet ensimäisten pullojen aikana.

      "Kuulkaapas emäntä", meni Tuomarin Iikkoo emännän ääreen puhumaan, "minä ostaisin vielä kuusi pulloa olutta."

      Hän oli oikein hengessä tuo ostaja, notkautteli polviaan ja puhui läähättäen asiansa.

      "Jottako nyt vielä?" Emäntä katsahti ostajan silmiin … ja niiden toistenkin jotka kahden puolen pöytää vastakkain istuivat ja tarinoivat … varistelivat piipun poroa pöydälle läiskyneen oluen sekaan. Sitten kääntyi hän, sen enempää puhumatta, työhönsä takaisin, eikä ollut tietävinään koko asiasta.

      Ostaja jo tuskastui… Emäntähän välinpitämättömällä käytöksellään kerrassaan loukkasi hänen matkustaja-arvoansa ja oikeuksiaan… Kumma kun kehtaa, vaikka ollaan niin tuttuja ja likeltä!..

      "No emäntä, menkää nyt noutamaan olutta!" tiuskasi Iikkoo jo kiivaanlaisesti.

      Emäntä nousi, otti kellarin avaimen koukusta ja meni ulos.

      Hupaista oli miehillä taas kun kuusi pulloa pöytään saatiin. Mieli rupesi vallattomaksi, puhe alkoi lauluksi muodostua.

      Siihen tuli eräs jalkaisin matkustaja väsyneenä ja nälkäisenä. Miehet katselivat häntä karsaasti: mitähän tuollainenkin kevariin tulee, lurjus, mikä liekin … ei ainakaan herralta näytä, eikä varakkaalta, kun käyden kulkee. Mutta matkustaja ei huolinut miehistä mitään, tuskin hän heitä ajattelikaan, meni vaan emännän luoksi puhelemaan.

      "Olette varmaankin emäntä?" hän kysyi.

      "Kyllähän minä sen tapainen…" kuului vähäisen ajan kuluttua vaitoinen vastaus. Vieras katseli kummastellen: onpa aika kielevä eukko!..

      "Jos emäntä olisi hyvä ja toimittaisi minulle päivällistä. Olen aamusta saakka kävellyt ja tarvitsisin hiukan saada vahvistaa itseäni."

      Emäntä toimi kumarassa ollen, katsahti siitä hiukan vieraan jalkineisiin ja taas työhönsä … vielä toisella silmällä pöksyihin, takkiin, liiviin ja leukaan, mutta ei silmiin saakka: Kas mokomaa! kaikille sitä pitäiskin tässä olla valmiina kestikevarissa ruokaa laittamaan… Vieraan ulko-asu varmaankin herätti emännässä tuon suuntaisia ajatuksia, sillä leuka kohosi ja alahuuli venyi neljännes tuuman ulommaksi ylihuulta. Jonkun tapaisen äänen, jonka vieras käsitti sanaksi: "noo", hän huultensa takana hymisi ja poistui kamariin.

      Vieras kummastui. Teki mieli mennä kamariin uudistamaan pyyntönsä, sillä alkoi ajatuttaa että mahtaa olla kuuro. Mutta sitten rupesi hän olettamaan ja luulemaan, että emäntä mahdollisesti toimeen ryhtyy… Istutaan penkille, koetetaan odottaa niin kauan kuin tulee … näkeehän sitte jos ryhtyy puuhaan…

      Hän istui penkille, pani laukun viereensä ja laskeusi sen päälle nojailevaan asemaan odottamaan.

      Toiset miehet elostivat omissa toimissaan, mutta mitä enemmän he itseänsä ravitsivat, sitä laajemmaksi heidän vaikutus-piirinsä leveni: alkoivat tallustella lattialla ja täyttää huonetta innokkaalla huutamisellaan.

      "Kuulesta … sinä Matti, osaatko sinä laulaa tätä:

      "Kaisalla oli kuppa-sarvet aina kainalossa ja lossa. Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa…"

      Kalle Pietunen lauloi, löi jalalla ja nyrkillä tahtia. Ensin yhtyi häneen Tuomarin Iikkoo ja sitten Tolkun Matti.

      "Ja Kaisalla oli kuppasarvet aina kainalolla ja lolla…"

      Päät nytkyivät, nyrkit paukkuivat ja … jo innostui Kalle tanssiksi panemaan.

      Ja vieras nauraa hytkähteli penkillä… Mokoma, kun miehisten miesten toimilla nauraa!..

      "Mikä sinua naurattaa?" rupesi ensin Tolkun Matti kiinteästi kyselemään.

      "Enhän minä mitään… Onhan jokaisella lupa huvitella tavallaan. Nauru huvittaa minua."

      "Mutta