Kuninkaan toverit. Charles Deslys

tappelun jo lähenevän loppuansa, hän jatkoi:

      – "Ohhoh! saavatpa ne nyt oikein aika lailla ahmata, nuo iloiset veikkoset, nuo vapaiden ateriain suruttomat etsijät, nuo François Villon'in uskolliset juoksupojat. Hän on heille jo oppineissa kahdeksikko-värsyissä osoittanut ainoan oikean tavan, miten ihminen laululla, sievällä puheella ja vielä paljoa vähemmälläkin, ilman kultaa tai kalliita kiviä maksamatta, kun vaan on sukkela pää, voipi hankkia itselleen leipää, viiniä, kalaa, paistia sekä muita herkkuja. Voi, sinuast, hurskas hullu! voi, hekuma ja herraspäivät! Oletpa hankkiva heille tänä iltana pidot semmoiset, joita itse kuningas Sardanapalokin hämmästyisi!.. Mutta minkä sukkelan juonen, minkä verrattoman vikkelyyden kautta! Katsotaanpa hiukkasen; herra Baillevent, kunnioittakaa minua kertomalla tuota oivaa mestarityötä. Voinpa siitä samalla vähän nähdä, oletteko oikein käsittäneet sen opettavaisen, siveellisen juonen, mikä siinä on, ja te'ettekö kunniaa sille kasvatukselle, jonka teille annan. Me kuuntelemme teitä, Malpaye ja minä. Puhukaa!"

      Se, joka näytti omistavan tämän hyvin osatun Baillevent-nimen,[1] veti hätää myssyn päästänsä, ja sitten, silmät taivasta kohden, kädet ristissä, nöyrässä, kunnioittavassa asemassa, niinkuin koulupoika, joka lukee ylös läksynsä, hän lausui:

      – "Oli kerran hauska, hupainen seura nimeltä Iloiset veikot, Galants Sans-Soucis. Eräänä päivänä, kun näiden hampaat olivat niin pitkiä kuin haravan piikit, heidän nerokas johtajansa ja mestarinsa piti melkein näin kuuluvan puheen: Tänne on tulossa Orleans'ista päin kuuluisa käristäjä ja paistaja Tailleverd. Epäilemättä joku mahtava herra tai pohatta porvari on lähettänyt häntä noutamaan. Kaksi liemen-lipsuttajaa on hänen seurassansa. Ottakaamme ne kiinni joka mies ja riistäkäämme heiltä vaatteet, voidaksemme siten pukeuda heidän virkaansa. Tuumasta toimeen. Todellinen Tailleverd ja hänen kumppaninsa vietiin tarkan vahdin alla tiheimpään metsään, samalla kun toiselta puolen kuuluisa Apollonin suosikas, suloinen ja rakastettava runoilija…"

      François Villon (lukija on jo arvannut, että se oli hän) ei antanut hänen lopettaa.

      – "Olette imartelija, Baillevent. Jatkakaa, Malpaye."

      Tämä toinen liikanimi[2] oli yhtä sattuva, kuin ensimäinenkin. Se, joka sitä kantoi, otti nyt aseman, niinkuin joku muinais-ajan runoniekka, näpäytti sormillaan parilan puikkoja, ikäänkuin ne olisivat olleet lyyryn kieliä ja aloitti:

      – "Laulan väärän Tailleverd'in ja hänen kahden uljaan aseenkantajansa urostöitä. Kaikki kolme saapuivat yön pimeässä Gringonnanx'in linnaan, jossa heitä otettiin vastaan avoimin käsin. Kun seuraava aamu koitti, he vietiin kyökkiin ja alkoivat siellä paistaa ja käristää, ei enemmin eikä vähemmin, kuin jos olisivat todellakin sitä taidetta kaiken ikänsä harjoittaneet. Vihdoin, kun puolipäivä jo lähestyi, kuului kadulta hiipiviä askeleita. Sitten, ikäänkuin joku merkki, västäräkin viserrys."

      – "Hiljaa!" François Villon keskeytti.

      Västäräkin viserrys oli kuulunut. Lukuisia askeleita lähestyi.

      – "Siinä on Martti Troussecaille ja kaikki muut Kauniin-Tähden ritarit", hän jatkoi. "Ajetaanpa nyt siis, ja se tavallista sukkelammin, kaikki nämä ruokalajit ulos akkunasta heidän haltuunsa."

      Akkuna oli uunin yläpuolella ja siis hyvin korkealla maasta. Yksi sen rautapuikoista oli epäilemättä jo edeltäpäin irroitettu; sillä se katosi kuin lumouksen kautta heti kohta kun siihen ulkoapäin eräs sukkela, taitava käsi oli tarttunut.

      Siihen aukkoon, jonka tämä käsi oli raivannut – ja luonnollistahan oli, että rosvot tulivat lyhyintä tietä – ilmestyi pian pörröinen, punertava, iloinen pää. Silmät olivat pystyssä paljaasta mieliteosta, sieraimet horisivat haistaessaan saalista ja huulet maiskuttivat jo edeltäpäin näyttäen kaksi riviä pitkiä hampaita, joita nälkä oli teräviksi tehnyt.

      Se oli Martti Troussecaille.

      – "Joko on valmista?" hän kysyi matalalla äänellä.

      – "Pöytä kattakaa ja ruoka sisään!" Villon komensi, temmaten samassa käteensä parilan päältä paistinvartaan, jota heilutti ilmassa ikäänkuin voiton merkkiä.

      Malpaye oli jo uunin päällä, Baillevent kuroitti hänelle jo kattiloita ja pannuja, joita hän vuorostaan ojensi ulos ikkunasta. Siellä oli niitä vastassa kaikenmoisia käyriä kouria, irvistäviä päitä ja nälkäisiä naamoja.

      Tällä välin Villon seisoi oven edessä, korvat sojossa, varras kummassakin kädessä, vallan valmiina hänkin vuorostaan pakenemaan, mutta viimeisenä, niinkuin kapteeni uppoovasta laivasta.

      – "Hiljaa!" Troussecaille'n ääni ulkona käski, "kuulenpa kovaa melua pihalta."

      – "Ja minä käytävästä", Villon jupisi, painaen kiiruimman kautta silmänsä avainreikään.

      Se mitä hän nyt näki varmaankin häntä kovin kauhisti; sillä hän viskasi heti kyökin poikki yhdellä ainoalla harppauksella ja oli samassa yhdellä hyppäyksellä uunin päällä.

      Baillevent oli siellä jo myöskin, ihan valmiina seuraamaan Malpaye'a, joka nyt, kun ei enää ollut mitään kuroitettavaa, itse par'aikaa kiipesi ulos ikkunasta.

      – "Nokat ja kollot!" runoilija huudahti, "laitatteko luunne tieltä!"

      Ja antaakseen heille enemmän kiirettä, hän käytti molempien vartaidensa kärkiä tutkaimina.

      Aika jo olikin. Ovi aukeni ja sisään astui Gringonnaux.

      Mahdotonta on kuvata porvari paran hämmästystä ja kauhistusta.

      Hänen kyökkimestarinsa karkasi akkunasta.

      Vieläpä enemmän kuin mestari: itse päivällinenkin!

      Ja tämä kaikki juuri sillä hetkellä, kun tuo merkillinen vieras, jota ei tahdottu edeltäkäsin mainitakkaan, tuli taloon.

      Hän riensi pakenevan jälkeen ja ehti vielä tarttua toiseen hänen pitkistä koivistansa. Mutta, nämä kun olivat kokonaan pohkeita vailla, luistivat hänen kätensä pitkin sääriluita, niin että ainoa, josta hän sai kiinni, oli vanha, rikkiöin tallukka ja sepä hänelle jäikin kouraan.

      Hän kaatui selälleen, samalla kun François Villon kokonaan katosi, huutaen mennessänsä:

      – "Tallukka paistin sijaan! nyt olemme kuitit… Pannut saat takaisin!"

      Isäntä parka, pyörien töppöset ilmassa, makasi siellä kauniissa, uudessa takissaan, niinkuin kilpikonna kuoressansa.

      Vihdoin vaimonsa ja tyttärensä avulla jalkeille päästyään, hän aivan ällistyneenä joutui korkean vieraansa eteen, joka par'aikaa nousi portaita ylös. Hän kumarsi tämän edessä maahan asti, sopertaen suustansa vallan epätoivoissaan nämä muutamat sanat:

      – "Voi! sire … sire!"

      Tuo varrottu vieras, näet, ei ollut mikään muu kuin kuningas Ludovik XI.

       II

      Kuningas, porvari ja runoniekka

      Ludovik XI oli silloin kahdenviidettä vanha. Hän ei siihen aikaan vielä ollut tuo elähtynyt, epäluuloinen ja mielivaltaisen julma tiranni, jommoisena teateri ja romaanit ovat tehneet hänet tunnetuksi. Hän oli hallitsija voimansa ja neronsa täydessä kukoistuksessa, tehtävänsä tärkeimmässä kohdassa. Vaikea, mutkikas, hirveä tehtävä, mutta kamalan sallimuksellinen. Me ymmärrämme häntä, me tunnemme hänet nyt, ja siitä meidän tulee kiittää suurien uudenaikaisten historioitsijoiden, Augustin Thierry'n, Henri Martin'in ja Michelet'in ihmeteltäviä teoksia, jotka hänelle vihdoinkin ovat hankkineet oikeuden. Ennen heitäkin eräs sveitsiläinen tasavallan-suosija, historioitsija Möller oli kirjoittanut: "Ainoa, joka saattoi Ranskan pelastaa ja uudistaa, oli Ludovik XI."

      Tähän aikaan, vuonna 1475, siitä pelastamisesta vielä puuttui paljo. Kaarlo Rohkea, hänen ankarin vastustajansa, näytti peloittavammalta kuin milloinkaan ennen. Mutta koko tuo burgundilainen valta oli aikoja sitten perustuksiltaan lahonnut. Maa jo horjui sen jalkojen alla.