Vääpeli Lemminkäisen päiväkirja. Unknown

marssii edellä, toinen seuraa sitä noin 150 askeleen päässä.

      Kenraali Gurko ratsastaa pitkin sotalinjaa, varsin tyyneen näköisenä, tervehtien joka osastoa. Tultuansa meidän kohdalle sanoi hän tuolla kauniilla kuuluvalla paaso-äänellään: "Terve suomalaiset" (Starova Finnii!) "Terveyttä toivotamme teidän ylhäisyydellenne!" oli vastaus. Ratsuväen vakoilijat olivat jo ärsyttäneet Turkkilaisten etuvartiat ampumaan ampumaojistaan, jotka olivat kivärinkantaman etäisyydellä päälinnoituksesta, sekä pienen kahakan perästä pakoittivat heidät pakenemaan päälinnoitukseen. Eräs Kubalilainen kasakka tuli meitä vastaan, istuen ratsunsa seljässä horjuvana, vaaleana. Kumppaninsa hoiti hänenkin hevostansa. Miehen rinta oli lävistetty mainitussa kahakassa. Jo alkoivat kuulat vinkua meidänkin korvissamme, lentäen aika surinalla sivutsemme ja päällitsemme. Joku sotamiehistämme sanoi: "ei noi taida olla laita kärpäsiä, koska ne noin kovaa surisevat".

      Yhä riennetään kiivain askelein eteenpäin, kuulain surina kiihtyy kiihtymistään, milloin ottaen maahan-ponkkauksen (rikosetin) ja siitä uudestaan ilmaan, toisenlaisella säveleellä (nuotilla). (Ne vinkuvat rumemmin, jotka poukahduksilla lentävät). Nyt ei enää auttanut kävelyllä jatkaa matkaa eteenpäin, oli juostava kiivaasti upseerin määräämä matka ja sitte heittäytyä vatsalleen maahan niin sukkelasti kuin pilvistä pudonnut, ett'ei koko ruumis olisi tauluna Turkkilaisille, sekä ampua kyynäspäitten nojasta, myöskin upseerin määräämän tähtäinkorkeuden ja suunnan mukaan. Vaan näkyivät ne kuulat sittenkin ottavan, kun se niiksi oli. Eräskin sotamies oli jo vatsallaan maassa, lataillen kiväriään, mutta ennenkuin kerkisi lauasta, sattui eräs Turkkilaisten lähettämä kuula hänen vatsaansa. Tiesi herra kuinkahan sinne löysikin, mutta kyllä mies vatsallaan oli pää viholliseen päin, ruumis hiukan käänteissä oikealle, mukavamman ampuma-asennon vuoksi. Niin me sen sitte päätimme, ettei se ollut mikään tavallinen suoras-laukaus, vaan poukahdusten tähden erehtynyt semmoisille salateille.

      Ankara tykkituli oli myöskin alkanut. Tykistöstämme kuului vaan yhtä mittaa noita reimoja ilahuttavia komantosanoja: "pervaja (ensimäinen) ftaraja (toinen)!" j.n.e. Samalla kohisivat ja paukkuivat kranaatit lentäessään ilmassa ja särkyessään Turkkilaisten varustuksia vasten. Turkkilaiset vastasivat näihin, ampuen varustuksistaan ja näyttivätkin osaavan hyvällä menestyksellä. Kaptenimme Bremer lausui, hyökäten kiivaasti eteenpäin ja me perässä: "jota lähemmäksi pääsemme, sitä vähemmin he meihin osaavat." Aina kun joku osasto tahi joku mieskin ryntäsi eteenpäin, satoi kuulia ja kranaatteja sitä hirveämmin. Melkein joka askel maksoi verta ja ihmisuhria. – Turkkilaiset suojelivat itseään valliensa takana jotenkin hyvin, niin että vähä vaan näkyi punaista "fetsiä" eli patalakkia tupsuinensa. Kuulia satoi niinkuin rakeita. Joku meidän suomalaisista sanoi: "kyllä maar noi Turkkilaiset mahtavat olla aika pöllöjä, kun kehtaavat ampua rehellisiä ihmisiä noin sikamaisesti vast'silmiä."

      Nuori uljas vänrikkimme Welin huutaa: "hitto kun saataisi lupa rynnätä linnoitukseen heidän kimppuunsa, muuten ne pirut tappavat meidät joka miehen; ne ampuvat niin sikamaisesti". Nyt oli meilläkin jo lupa ampua, vaikk'ei tähän asti. Hyödytöntäpä se olisi ollutkin, ja sitä paitsi tarkasti noudatimme kenrali Gurkon antamia käskyjä, ett'ei turhaan ammuskella, ennenkuin voisi oikein nähdä ja sattua. Vaan Turkkilaiset, ne pojat ampuivat jo 2-3 virstan päästä, vähän huolien siitä mihin heidän kuulansa oikeastaan tapaisivat. Moni kuula, vaikka vaan aivan tähtäämatön, tappoi miehen niin että heilahti. Jota enemmän lähenimme varustuksia sitä tiheämmin lennättivät Turkkilaiset kuuliansa vastaamme. Kumppaneistamme kaatui yksi ja toinen. Mikä kuoli paikalla, mikä taas jäi tantereelle kitumaan. Isoja aukkoja tulee riviimme, vaan sitä ei auta katsoa; "eteenpäin pojat!" kuuluu kapteenimme huuto. Komppaniamme upsereista haavoittui aliluutnantti Neovius, jolloin eräs sotamiehistämme sieppasi hänen parhaimmassa kuula-tuiskussa selkäänsä ja kantoi väkevillä hartioillaan haavansitomus-paikalle. Pysähdytty oli ja odotettiin päättävää käskyä rynnätä varustuksiin. Kapteenimme Bremer huutaa tähystellen ympärilleen: "missä kaikki minun tarkk'ampujani ovat, minä en enää näe niitä kun muutaman kymmenkunnan miestä." Vastaus kuuluu sivultaan ja takaansa: "Täällä ollaan herra kapteeni". "No", jatkoi kapteenimme, "kunhan on kymmenkunta hyvää rotevata Suomen poikaa, niin ryntäämme, kun se hetki tulee, tiheimpään turkkilaisjoukkoon". Ensimäisinä miehinä nähdään myös kunnianarvoinen överstimme Sundman, johtaen ampumaketjun yleisiä liikkeitä, niinkuin pataljonan nuoremman esiupserin tulee. Ampuen sotamiehen kivärillä ja kehoittaen miehiään sanoo hän: "minä olen myös vanha tarkk'ampuja, annappas kiväris, niin minäkin tervehdän heitä". Vasemmalla puolellamme ryntäävät urhoollisesti Henkigranatierin ja Moskovan kaartin rykmenttien hyökkäyslinjat. Vapailla silmillä katsotaan kuoloa vast' silmiä, vaikka joka viidennellä askeleella kumminkin sortuu joku aina riveistä, haavoittuen milloin mihinkin paikkaan. Kaikisten rumimmalta kuului silloin, kun joku kuula sattui vatsaan, se pläjähti niin ilkeästi ja sitä paitsi antoi sen saaneelle hirveimpiä tuskia, mitä ihminen ajatella taitaa. Erästä Moskovan rykmentin kaptenia sattui reiteen niin pahasti, että hän heti paikalle sortui maahan pitkäkseen. Mutta niin kuin tuli ja leimaus kiepsahti hän istualleen ja alkoi sitoa nenäliinallaan verestä pulppuavaa haavaa reidessään. Istuen verisellä kentällä ja samalla huutaen miehilleen: "Moskofskaja tsetverttaja rota fperjoot!" (Moskovalaisten neljäs komppania eteenpäin!) Itse lähtee hän myöskin eteenpäin ontuvalla jalallaan, miehensä seuraavat häntä vilpittömästi. Kehno olisi toki, joka ei seuraisi tuonlaista urhoa.

          "Iloisen hurran saakohon,

          Ken sodass' uljas ollut on."

Runeberg.

      Eteenpäin hyökkäyksiä tehdään, milloin miltäkin puolen linnoitusta, jolloin aina Turkkilaisten varustuksista hirveämmin rupeaa kuulia satamaan, joihin taas ne joukkiot, jotka vatsallaan loikovat kentällä, vastaavat miehuullisesti. Tykistö pauhaa mahtavasti, komentavien käskysanat, hyökkäävien kiljunta, haavoitettujen parkuminen ja kuolevien soturien viimeiset voivotukset sekaantuvat niihin. Taivas ja maa peittyvät tomu- ja savupilviin. Tulenliekit salamoitsevat sieltä väliin ja yllämainitut säveleet yhtyvät siihen mahtavaan pasunaan, joka soi silloin kuin "tuonelan enkeli niittää viljojaan". – Jälestä puolen päivän harveni vähän kiväri- ja tykkituli, juuri niinkuin ukkosenilmalla sadekuurot hiljenevät väliin, sataakseen sitä ripeämmin seuraavasta pilvestä.

      Meikäläisten varaväet (reservit) alkoivat myös jo lähetä joukko joukon perään. Silloin taas Turkkilaisten kuulat tuiskunaan lensivät heitä vastaan, tehden isoja aukkoja heidän riveihinsä. Mutta se ei voinut estää heitä tulemasta eteenpäin.

      Erästä meidän komppanian sotamiestä, nimeltä Hällfors, sattui kuula tällaisen kuulasateen aikana selkään ja vei siitä aika kaistaleen. Hällfors huusi vaan meille: "molotsii, kas se oli treffi!" suomeksi: "hyvä on, kyllä osaatte". Erästä toisen komppanian sotamiestä, nimeltä Pihlflyckt, sattui päähän iso kranaatin kaistale, jolloin hän sanoi lähimmäisille tovereilleen: "sanokaa äidilleni paljon terveisiä jos joskus vielä Suomeen pääsette, ja sanokaa, että kranaatti tappoi poikansa." Samalla vaipui hän kuoleman uneen. – Ehtoopäivällä kun taas oli senlainen kuulatuiskun välihetki, niin eräs pahoin haavoitettu meidän komppanian sotamies, joka oli hirveissä poltteissa haavainsa tähden eikä enää voinut itseänsä kääntää mihinkään päin, näkemään tappelun laatua, kysyi tovereiltaan: "miten käy, voittaako meidän puoli vai häviääkö?" "Kyllä me voitolla ollaan", vastaa kumppani. "No, sitte minäkin voin rauhallisesti silmäni kiini painaa", sanoo kuoleva ja menehtyy horrostilaan.

      Moni pahoin haavoitettu kärsii sanomatointa tuskaa, mutta ei valita. – Eräänkin muistan senlaisen sankarin meidän komppaniassa, joka oli läpi ruumiin ammuttu ja eli sentään koko vuorokauden sen jälkeen, vaan valituksen sanaa hänen ei kuultu sanovan. – Vähä vähältä olimme saapuneet hyvin lähelle Turkkilaisten varustuksia ja joissakuissa paikoissa olivat jo koettaneet hyökätä sisäänkin, mutta syöstiin takaisin verissä päin. Kiihkeinä odoteltiin ratkaisevaa päätöstä. Oli jo ehtoolla auringon laskun aika, kello taisi olla 1/2 8, kun äkkiä ilmestyi Turkkilaisten vallille valkoinen lippu ja ampuminen taukosi vähemmälle. Kiljuen hurraata rientävät meikäläiset joka taholta varustuksiin, pillit