Vääpeli Lemminkäisen päiväkirja. Unknown

samoihin pattereihin, missä ennenkin olimme olleet. Yö 19 päivää vastaan oli kylmä, rankka vesisade rupesi valumaan alas pilvistä, juuri kuin minä nukuin maissiruokojen päällä vallihaudassa ja näin kaunista riemuisata unta, vaan samassa raskaat vesipisareet tippuivat suoraa kasvoilleni ja häiritsivät tuon herttaisen uneni.

      Lokakuun 19 päivän aamulla kello 7 saimme muuton etuvartio-ketjusta ja tulimme takaisin asentopaikkaan. Vähän aikaa oltuamme tässä tuli käsky että kaikki rykmentit ja pataljoonat asetettaisiin täydelliseen rintamajärjestykseen kolonniin. Kenraali Gurkon sanottiin tulevan tunnin päästä pitämään pientä katselmusta ja niin hän tulikin. Tultuansa meidän tarkk'ampuja-prikaatimme kohdalle tervehti hän meitä kaikkia yhteiseen, tavallisella, kauniisti kumisevalla paasoäänellään: "hyvää päivää tarkk'ampujat!" Sen jälestä kutsui hän kaikki prikatin upseerit rintaman etupuolelle ja lausui heille: "Hyvät herrat! Niinkuin tiedätte, on H. M. Keisari määrännyt minut kaartinjoukkojen ylipäälliköksi. Koko maailma odottaa nyt uteliaisuudella, mitä tämä loistava kaarti tulee vaikuttamaan, ja seuraavat meitä joka askeleella täällä sodan kohtaloissa. Siis näyttäkäämme keisarille ja isänmaallemme, ett'emme ole turhaan näin loistavaa kaartin pukua ja nimeä kantaneet. Kun joudutte tappeluun vihollisen kanssa, niin olkaa hyvin tyynimieliset ja järjestys ei saa häiriytyä, enemmän kuin jos olisitte jossain rauhan-aikaisessa äksiisissä. Eikä saa antaa käskyä miehistölle ampumaan, ennenkuin varmaan arvaa matkan pituuden ja että sinne jo hyvin saattaa osata." Lopuksi lausui hän: "säästäkäätte patroneja sodassa ja korppuja bivakissa." Puheensa lopetettua antoi hän merkin upseereille, että saivat poistua ja mennä kukin paikoillensa riveihin.

      Sen jälestä lähestyi hän miehistön rivejä ja lausui heille: "Minä tahdon näyttää muotoni joka sotamiehelle, että he tuntisivat minun." Lähestyessään Suomalaisten rivejä lausui kenraali: "Minä olen kuullut että te suomalaiset olette aina olleet mainioita tarkk'ampujia ja ampuatte lintujakin lennosta, niin ei se tule olemaan ihme, jos osaatte ampua turkkilaisia, jotka ainoastaan kävelevät ja juoksevat. Siis ei meillä tule tässä suuriakaan vaikeuksia." – Puheensa lopetettua käski hän pataljoonamme komentajan vapaaherra Ramsay'n suomentamaan lauseensa. Tämän kaiken suomeksi kuultuamme, miehissä vastasimme: "koetamme, teidän Ylhäisyytenne!"

      Lokakuun 20 päivänä oli komppanian äksisi kahden puolen päivää. Ilma oli kaunis ja herttainen. Tänä päivänä ei tapahtunut mitään mainittavaa. Ruokatavara oli tavattoman kallista, esim. silli maksoi frankin eli markan kappale, joita samanmoisia täällä Suomessa saadaan 25 pennillä. "Markitantti" kuitenkin valitti kaupan käyvän huonosti ja tulevansa vahingolle.

      Lokakuun 21 päivän aamulla menimme komppanian äksisiin, vaan vähän ajan perästä tuli käsky tulla takaisin asentopaikkaan. Kello 1 j.pp. pidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme. Samana päivänä tuli tänne myös pystytetyksi kenttä-sähkösanoma-pylväät lankoineen. Siihen kuuluva kone vietiin erääseen taloon ja lyötiin seinään reijät, josta puetettiin sähkölangat läpi ja niin oli sahkölennätin-konttori valmis. Keto-posti-laatikko myöskin naulattiin kiini erään talon seinään ja sinne sai kaikki soturit panna kirjettä maksotta. Mekin panimme sinne koko joukon lähestyäksemme omaisiamme rakkaassa isänmaassamme Suomessa.

      Lokakuun 22 päivän aamulla kello 8 saimme käskyn mennä etuvartiain päävahdiksi. Puolen-päivän aikaan tuli käsky tulla takaisin asentopaikkaamme, sen jälestä saimme kuulla että tästä piti muutettaman jonnekin toiseen paikkaan ja siitäpä tulimmekin hyville mielin, sillä ikäväksihän se jo tahtookin pistää olla yhdessä leiripaikassa niin kauan, jonninjoutavata etuvartia-virkaa toimittaen. Sitä paitsi oli tässä paikassa melkein alituinen puute kaikista ruoka-aineista.

      Lokakuun 23 päivä oli meille tuon kuuluisan tappelupäivän aatto. – Aseita koeteltiin ja jaettiin muona- ja ampumavaroja. Se ilmoitettiin kursailematta, että huomenna on tapeltava ja ajettava turkkilaiset pois eräästä kylästä; kylän nimeä ei muistaakseni sanottu emmekä me olleet sitä aivan uteliaat tiedustelemaankaan. Se oli vaan meistä hyvin hupaista kuulla, kun kapteenimme Bremer jutteli meille: "kyllä me huomenna pääsemme lihavampaan seutuun, kun ensin ajamme turkkilaiset sieltä pois", ja arveli ettei se taida olla muuta kuin "suurustyö". Me kuvailimme itsellemme, mitenkä se oikein huomenna tulisi käymään. Joko voitto tahi kuolo kunnian kentällä! Ja oudot tunteet valtasivat sydämemme. – Iltaruoan alle saimme ryypyn viinaa ja puuroa söimme päälle. Ehtoolla käskettiin sammuttamaan kaikki nuotiotulet, ett'eivät vihollisen vakoojat saisi minkäänlaisia tietoja aikomuksistamme. Sitte istuskelimme nuotioilla, mitkä laulellen, mitkä jutellen keskenään. Eräs sotamiehistä hyräili tuota tunnettua Fredman'in epistolaa, jossa muun muassa sanotaan:

          "Kun nukkumaan kutsuvi tuonelan yö

          Jo sinuakin kerran, et enää syö,

          Suuhus et viinoja visko" j.n.e.

      Sitte kun kaikki kapineemme ja varusteemme oli täydessä reilassa, panimme vähäksi aikaa levolle.

      Lokakuun 24 päivän aamulla varhain kello 1 kuului käsky: "nouskaatte ylös ja pukeutukaa varusteisiinne". Muutamassa minuutissa olimme valmiit ja seisoimme jokainen riveissä paikoillamme sotalipun juurella. Pataljonamme komentaja vapaaherra Ramsay komensi: "lakit päästä" ja pastori Rancken luki kauniin hartaan aamurukouksen, hiljaisessa yön pimeydessä. Sen jälestä alkoi marssi. Marssiessa jutellaan keskenään: "jos minä tänäpänä kaadun ja sinä jäät eloon, niin sano tuhansia terveisiä omaisilleni, jos sitte joskus Suomeen pääset". "Minulle pitää tänäpäivänä urhoollisuudesta tappelussa annettaman Yrjänän risti," sanoi eräs Gröndahl niminen sotamies. Hän olikin kylliksi urhea poika, mutta Turkkilaisen kuula, senkin vietävä, lävisti hänen rintansa ennenkuin päivä oli puolillaankaan. Toiset laskevat leikkiä: "lupaa minulle perintös; kyllä minä korjaan sinun morsiames, jos sinä kaadut". "Kun äiti tietäisi, missä poika tälläkin haavaa marssii," j.n.e.

      Hiljaisessa pimeässä yössä marssittiin rivakkaasti eteenpäin, maissipeltojen kautta kulkevaa mutkaista, luikertelevaa tietä, kunnes päivän koittaissa kello 4 aikaan aamulla saavuimme Vidvirran rannalle. Heti saimme käskyn kahlata virran yli. Vettä oli vähä polven yläpuolelle, jotenkin kylmänlaista. Kursailematta astuimme veteen, kapteenimme Bremer edellä. Virran yli kahlaus oli tehtävä sentähden ett'ei vihollinen huomaisi meidän lähestymistämme. Toiseksi oli vihollinen puolestansa särkenyt sillat estääkseen päällekarkaajia vaikeuksitta etenemästä.

      Päästyämme virran yli ja marssittuamme siitä vähän sivulle pysäytettiin meidät ja asetettiin kolonniin, jonka jälestä pidettiin vähäinen levähdys (privalli). Oli kylmä hallayö, joka auringon nousun aikaan kylmeni kylmenemistään, ja oikeinpa tahtoi vilu tulla, kun päälliseksi olimme läpimärkinä entisestään. Päällystakit käärittiin kääreisin, kannettavaksi olalla, niinkuin tavallista on aina silloin kuin ei ole vallan talvi-ilma. – Tällä ajalla myös haukkasimme vähän suurusta eväspusseistamme, joissa tällä kertaa oli leipää moneksi päivää, liha-annos ja säilyjauhoja (konservia) keittoa varten.

      Päivän koittaissa annettiin käsky: "Aseisin!" Paikalla olimmekin valmiit. Prikatimme komentaja kenrali Ellis I antaa käskyn: "lakit päästä! lukekaa Isä meidän!" Suomalaiset lukivat rukouksen suomenkielellä, Venäläiset venäjänkielellä, mutta samalle Jumalalle, joka kaiken maailman Herra on. Rukouksen luettua komennettiin: "lakit päähän", "eteenpäin mars!" Samalla nousi aurinko veripunaisena Balkanin vuorten takaa, juuri kuin ennustaisi se meille veristä tappelupäivää. – Se heijasti kirkkailla säteillään yli äärettömäin maissipeltojen ja heinikkojen. Sotajoukkoja näkyi joka haaralta marssivan eteenpäin. Ratsuväki kiitää edellä nuolen nopeudella, vakoillakseen vihollisten asemia. Tykistö seuraa jalkaväkeä patterein kolonnissa, hevoset hirnuvat ja pärskyvät vetäessään raskaita tykkejä vetelähköjä maissipeltoja myöten. Kirkkaan aamuauringon loistossa, tyynessä kaikuvassa ilmastossa, näyttää kaikki niin juhlalliselta kuin olisi ijäisyyden viimeinen paraati. Jokaisen joukkokunnan kolonnat marssivat täydellisessä järjestyksessä. Ison aikaa marssimme miehen mittaisten maissiruokojen keskellä, josta ei erottanut muuta kuin ratsain-ajajat ja miesten painettien kärjet. Tuntikauden marssittuamme saavuimme