Minna von Barnhelm. Gotthold Ephraim Lessing

tuosta ei olisi herraksi minulle!

      KYMMENES KOHTAUS

      v. Tellheim. Just.

      v. TELLHEIM.

      Pidä huolta, Just, että pian pääsemme pois tästä talosta! Tuon vieraan naisen kohteliaisuus tuntuu minusta tukalammalta kuin isännän julkeus. Kas tässä, ota tämä sormus, ainoa kalleus, mikä minulla vielä on jälellä. En koskaan olisi luullut sitä tarvitsevani käyttää tällaiseen tarkoitukseen! – Panttaa se! vaadi siitä kahdeksankymmentä friedrichsdoria; isännän lasku ei voi nousta kolmeakymmentä korkeammalle. Maksa hänelle ja vie minun tavarani täältä. – Niin, mihin? – Mihin tahdot. Halvin ravintola paras. Tapaat minut tuolla viereisessä kahvilassa. Minä lähden, toimita asiasi hyvin.

      JUST.

      Olkaa huoleti, herra majuri! —

      v. TELLHEIM

      (tulee jälleen takaisin). Ennen kaikkea, älä unohda pistoolejani, jotka riippuivat seinällä vuoteeni takana.

      JUST.

      Minä en unohda mitään.

      v. TELLHEIM

      (tulee vielä kerran takaisin). Vielä yksi asia: ota myös villakoirasi mukaan; kuuletko, Just! —

      YHDESTOISTA KOHTAUS

      JUST.

      Villakoira ei tänne jää. Siitä pitäköön koira itse huolen. – Hm! vai oli herralla vielä tämä kallisarvoinen sormuskin? ja piti sitä taskussaan eikä sormessaan? – Isäntä hyvä, me emme vielä ole niin putipuhtaat kuin miltä näyttää. Hänelle, juuri hänelle minä sinut panttaan, kaunis pikku sormus! Tiedän, että häntä harmittaa, kun sinua ei hänen talossaan kokonaan panna likoon! – Aah —

      KAHDESTOISTA KOHTAUS

      Paul Werner. Just.

      JUST.

      Katsohan, Werner! hyvää päivää, Werner! tervetuloa kaupunkiin!

      WERNER.

      Kirottu kylä! En millään ilveellä tahdo siihen tottua jälleen. Hauskaa, lapset, hauskaa; minä tuon uutta rahaa! Missä majuri on?

      JUST.

      Eikö hän tullut vastaasi? Hän lähti juuri äsken rappusia alas.

      WERNER.

      Minä tulin takaportaita. No, miten hän jaksaa? Olisin jo viime viikolla ollut täällä luonanne, mutta —

      JUST.

      No? mikäs esti? —

      WERNER.

      Just, – oletko kuullut puhuttavan prinssi Herakliuksesta?

      JUST.

      Herakliuksesta? Enpä tietääkseni.

      WERNER.

      Etkö sinä tunne itämaiden suurta sankaria?

      JUST.

      Tietäjät itäiseltä maalta tunnen hyvinkin, ne, jotka uuden vuoden tienoilla juoksentelevat tähdet käsissään – —

      WERNER.

      Ihminen, luulenpa, että luet sanomalehtiä yhtä vähän kuin raamattua? – Sinä et tiedä mitään prinssi Herakliuksesta, et mitään tuosta urhoollisesta miehestä, joka on siepannut Persian ja nyt lähipäivinä murskaa maahan ottomaanien portin? Jumalan kiitos, että jossakin maailman kolkassa vielä tapellaan! Olen jo tarpeeksi kauvan toivonut, että täällä taas pamahtaisi. Mutta täällä ne vain vetelehtivät ja parantelevat nahkaansa. Ei, sotilas minä olin, sotilaaksi täytyy minun jälleen tulla! Lyhyesti – (katsellen arkana ympärilleen, onko kukaan kuuntelemassa) näin meidän kesken, Just, minä vaellan Persiaan tehdäkseni hänen kuninkaallisen korkeutensa prinssi Herakliuksen johdolla pari sotaretkeä turkkilaisia vastaan.

      JUST.

      Sinä?

      WERNER.

      Minä, sellaisena kuin minut tässä näet! Meidän esi-isämme kävivät uutterasti sotaa turkkilaisia vastaan, ja niin pitäisi meidän tehdä yhä vieläkin, jos olisimme rehellisiä miehiä ja hyviä kristityitä. Tosin käsitän varsin hyvin, ettei sotaretki turkkilaisia vastaan voi olla puoleksikaan niin hupainen kuin sotaretki ranskalaisia vastaan; mutta sitä ansiokkaampi se lienee niin tässä kuin tulevassakin elämässä. Turkkilaisilla on kaikilla sapelit, timanteilla kirjaillut —

      JUST.

      Antaakseni sellaisella sapelilla iskeä pääni halki en matkustaisi yhtä ainoata peninkulmaa. Et suinkaan ole niin mieletön, että jätät kauniin kylävouti-tilasi? —

      WERNER.

      Oo, sen otan mukaani! – Etkö huomaa? – Tila on myyty – —

      JUST.

      Myyty?

      WERNER.

      St! – tässä on sata tukaattia, jotka eilen sain käsirahoina; ne minä tuon majurille —

      JUST.

      Ja mitäs hän niillä?

      WERNER.

      Mitäkö hän niillä? Hänen on ne kulutettava, pelattava, juotava – miten vain haluttaa. Se mies tarvitsee rahaa, ja surkeata on, että häntä ei tahdota päästää edes omiinsa käsiksi! Mutta minäpä tietäisin, mitä tekisin, jos olisin hänen asemassaan! Minä arvelisin: »Hitto periköön täällä teidät kaikki», ja lähtisin Paul Wernerin kera Persiaan! – Tuli ja leimaus! – prinssi Heraklius lienee toki kuullut puhuttavan majuri Tellheimistä, vaikkapa hän ei tunnekaan hänen entistä varusmestariaan Paul Werneriä. Meidän ottelumme Katzenbergin luona —

      JUST.

      Werner, sinulla on herttaisen hyvä tarkoitus; mutta me emme kaipaa sinun rahojasi. Pidä tukaattisi, ja sata pistoliasi voit myös saada koskemattomina takaisin, niin pian kuin vain tahdot. —

      WERNER.

      Vai niin? Onko siis majurilla vielä rahaa?

      JUST.

      Ei.

      WERNER.

      Onko hän jostakin saanut lainaksi?

      JUST.

      Ei.

      WERNER.

      Ja mistä te sitten elätte?

      JUST.

      Me annamme merkitä laskuun, ja kun ei enää haluta mitään merkitä ja meidät heitetään ulos ovesta, niin me panttaamme, mitä meillä on, ja siirrymme muuanne. Kuulehan, Paul, tälle isännälle meidän täytyy tehdä jokin kepponen.

      WERNER.

      Onko hän tuottanut majurille ikävyyksiä? – Minä suostun! —

      JUST.

      Mitähän, jos me illalla, kun hän tulee tupakkahuoneesta, väijyisimme häntä ja antaisimme hänelle aimo selkäsaunan? —

      WERNER.

      Illalla? – väijyisimme häntä? – kaksi yhtä vastaan? – Se ei kelpaa. —

      JUST.

      Tahi jos pistäisimme hänen nurkkansa tuleen? —

      WERNER.

      Polttoa ja hävitystä? – Mies, kuulee hyvin, että sinä olet ollut kuormarenki etkä sotilas, – hyi!

      JUST.

      Tahi