Minna von Barnhelm. Gotthold Ephraim Lessing

teitä pilkkanaan. —

      ISÄNTÄ.

      Älkäähän toki! Minun vähäpätöisyydestäni saa hän tosin laskea leikkiä niin paljon kuin haluaa, mutta korkeasta poliisilaitoksesta —

      NEITI.

      Tiedättekö mitä, herra isäntä? – Minä en tiedä, miten menetellä tässä asiassa. Ehkäpä voisitte jättää koko kirjoittamisen, kunnes enoni saapuu. Sanoin teille jo eilen, minkätähden hän ei tullut yhtä matkaa minun kanssani. Hänen vaununsa joutuivat epäkuntoon kahden peninkulman päässä täältä, eikä hän millään muotoa tahtonut, että tämä sattuma veisi minulta yhden yön levon. Minun täytyi siis rientää edeltä. Hän voi saapua tänne viimeistään vuorokautta myöhemmin.

      ISÄNTÄ.

      No niin, armollinen neiti, odottakaamme siis häntä.

      NEITI.

      Hän osannee paremmin vastata kysymyksiinne. Hän tietänee, kenelle ja mihin määrin hänen on paljastettava itsensä; mitä hänen on ilmoitettava asioistaan ja mitä hän niistä saa vaikenemalla sivuuttaa.

      ISÄNTÄ.

      Sitä parempi! Totisesti, totisesti ei voi nuorelta tytöltä (katsoen merkitsevästi Franziskaan) vaatia, että hän vakavaa asiaa vakavien ihmisten kanssa vakavasti käsittelisi —

      NEITI.

      Ja enoni huoneet kai ovat jo kunnossa, herra isäntä?

      ISÄNTÄ.

      Täydellisesti, armollinen neiti, täydellisesti, paitsi yksi —

      FRANZISKA.

      Josta teidän kenties taas täytyy häätää joku kunnon mies?

      ISÄNTÄ.

      Saksilaiset kamarineitsyet, armollinen neiti, ovat kaiketi hyvin sääliväisiä.

      NEITI.

      Niinpä niin, herra isäntä, siinä ette tehnyt kauniisti. Mieluummin olisitte voinut olla ottamatta meitä vastaan.

      ISÄNTÄ.

      Kuinka niin, armollinen neiti, kuinka niin?

      NEITI.

      Olen kuullut, että se upseeri, joka meidän tähtemme häädettiin —

      ISÄNTÄ.

      Onkin vain eronsaanut upseeri armollinen neiti.

      NEITI.

      Vaikkapa vain!

      ISÄNTÄ.

      Joka vetelee viimeisiä virsiään. —

      NEITI.

      Sitä pahempi! Hän kuuluu olevan hyvin ansiokas mies.

      ISÄNTÄ.

      Sanoinhan jo, että hän on saanut eron.

      NEITI.

      Kuningas ei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä.

      ISÄNTÄ.

      Aivan varmaan, hän tuntee ne, hän tuntee ne kaikki. —

      NEITI.

      Sitten hän ei voi kaikkia heitä palkita.

      ISÄNTÄ.

      Kyllä he kaikki tulisivat palkituiksi, jos olisivat sen mukaan eläneet. Mutta niinpä nuo herrat elivät sodan aikana, kuin kestäisi sotaa ikuisesti; ikäänkuin ei enää koskaan tultaisi pitämään väliä sillä, mikä on minun ja mikä on sinun. Nyt ovat kaikki ravintolat ja majatalot heitä täpötäynnä, ja isännän on pidettävä varansa heihin nähden. Tämän kanssa olen vielä jotakuinkin tullut toimeen. Vaikka hänellä tosin ei ollutkaan enää rahaa, niin oli hänellä kuitenkin vielä rahanarvoista, ja pari kolme kuukautta olisin varsin hyvin vielä saattanut antaa hänen täällä majailla. Mutta parempi vara kuin vahinko. – Apropos, armollinen neiti; te ymmärrätte kaiketi kalleuksien arvoa? —

      NEITI.

      En erityisesti.

      ISÄNTÄ.

      Mitäpä ei teidän armonne ymmärtäisi? – Minäpä näytän teille erään sormuksen, erään kallisarvoisen sormuksen. Armollisella neidillä on tosin itselläänkin hyvin kaunis omassa sormessaan, ja kuta enemmän sitä katson, sitä enemmän joudun ihmetyksiini, kun se on niin samanlainen kuin minun sormukseni. – Oo! katsokaa, katsokaa toki! (Ottaessaan sormuksen kotelosta ja ojentaessaan sen neidille.) Mikä hehku, tuo keskimmäinen jalokivi yksin painaa jo kuudetta karaattia.

      NEITI

      (katsellen sormusta). Missä olen? Mitä näen? Tämä sormus —

      ISÄNTÄ.