Minna von Barnhelm. Gotthold Ephraim Lessing

näköala hyvin kaunis, ennenkuin naapuri vietävä sen rakennuksillaan turmeli. Onhan huone muuten pulska ja paperoitu —

      JUST.

      On ollut!

      ISÄNTÄ.

      Ei toki, yksi seinä on vieläkin. Ja herra Justin kamari siinä vieressä, mitäs siitä puuttuu? Siinä on uuni, joka tosin talvisin vähän savuaa – —

      JUST.

      Mutta kesäisin se näyttää aika sievältä. – Herra, luulenpa melkein, että hän vielä kaiken hyvän lisäksi tekee meistä pilaa? —

      ISÄNTÄ.

      No, no, herra Just, herra Just —

      JUST.

      Älköön hän saattako herra Justia tulistumaan, taikka —

      ISÄNTÄ.

      Minäkö muka saattaisin hänet tulistumaan? Se danzigilainen sen tekee! —

      JUST.

      Sellaisesta upseerista kuin minun herrani! Vai luuleeko hän, ettei eronsaaneessa upseerissa ole miestä taittamaan hänen niskansa? Miksikä sitten sodan aikana olitte niin notkeita, te herrat isännät? Miksikä silloin kaikki upseerit olivat arvokkaita miehiä ja kaikki sotilaat rehellisiä, kelpo poikia? Joko tämä hiukkanen rauhaa on saanut teidät niin koppaviksi?

      ISÄNTÄ.

      Mitäs hän nyt noin kiivastuu, herra Just? —

      JUST.

      Minä tahdon kiivastua. – —

      KOLMAS KOHTAUS

      v. Tellheim. Isäntä. Just.

      v. TELLHEIM

      (sisään astuessaan).

      Just!

      JUST.

      (luullen isännän nimeään mainitsevan).

      Just? – Olemmeko jo niin tutut? —

      v. TELLHEIM.

      Just!

      JUST.

      Luulisinpa vielä olevani herra Just hänelle!

      ISÄNTÄ

      (joka huomaa majurin).

      St! st! Herra, herra, herra Just, – katsokoon hän toki taakseen; hänen herransa – —

      v. TELLHEIM.

      Just, luulenpa, että riitelet? Mitä olen sinun käskenyt tekemään?

      ISÄNTÄ.

      Oo, teidän armonne, mekö riitelisimme? Jumala siitä varjelkoon! Teidän alamaisin palvelijanneko rohkenisi ruveta riitelemään miehen kanssa, jolla on onni kuulua teidän väkeenne?

      JUST.

      Kunpa saisin pehmittää hänen köyryä kissanselkäänsä! – —

      ISÄNTÄ.

      Tosin herra Just puhuu herransa puolesta, ja hiukan kiivaasti. Mutta siinä hän tekee oikein; sitä enemmän häntä kunnioitan; pidän hänestä sen takia. —

      JUST.

      Voi etten saa iskeä hampaita hänen suustaan!

      ISÄNTÄ.

      Vahinko vain, että hän kiivastuu aivan turhasta. Sillä olen aivan vakuutettu siitä, etten ole menettänyt teidän armonne suosiota, vaikka – hädissäni – minun oli pakko —

      v. TELLHEIM.

      Jo riittää, hyvä herra! Olen teille velkaa; te tyhjennätte huoneeni minun poissaollessani; teidän täytyy saada rahanne; minun täytyy koettaa hakea suojaa jostakin muualta. Onhan se luonnollista!

      ISÄNTÄ.

      Jostakin muualta? Aiotte muuttaa, armollinen herra? Minä onneton, kovan onnen kolhima mies! Ei, ei koskaan! Pikemminkin on tuon naisen jälleen luovuttava huoneestaan. Herra majuri ei voi, ei tahdo luovuttaa hänelle huonettaan; huone on majurin; tuon naisen on lähdettävä; en voi häntä auttaa. – Minä menen, armollinen herra – —

      v. TELLHEIM.

      Ystävä, ei enää toista tyhmyyttä entisen lisäksi! Tuon naisen täytyy saada pitää huoneensa. – —

      ISÄNTÄ.

      Ja teidän armonne uskoo, että minä muka epäluottamuksesta, muka huolissani maksusta – —? Ikäänkuin en tietäisi, että teidän armonne voi minulle maksaa, milloin vain haluaa. – — Sinetöity kukkaro – viisisataa taaleria louisdoria on siihen kirjoitettu, – — jota teidän armonne on pitänyt kirjoituspulpetissaan, – — on hyvässä säilössä. —

      v. TELLHEIM.

      Toivokaamme niin; samoin kuin muutkin tavarani. – Just ottakoon ne huostaansa, kun hän on maksanut teille laskunne. – —

      ISÄNTÄ.

      Totisesti, minä oikein pelästyin, kun löysin kukkaron. – Olen aina pitänyt teidän armoanne säännöllisenä ja varovaisena miehenä, joka ei koskaan luovu viimeisestä pennistään. Mutta sittenkin – — jos olisin arvannut puhdasta rahaa olevan kirjoituspulpetissa – —

      v. TELLHEIM.

      Niin olisitte menetellyt kohteliaammin minua kohtaan. Ymmärrän. – Menkää nyt vain, hyvä herra; jättäkää meidät; minulla on puhuttavaa palvelijalleni. – —

      ISÄNTÄ.

      Mutta, armollinen herra – —

      v. TELLHEIM.

      Tule, Just, tämä herra ei suvaitse, että minä hänen talossaan sinulle sanon, mitä sinun on tehtävä – —

      ISÄNTÄ.

      Minähän jo menen, armollinen herra! – Koko taloni on teidän käytettävänänne.

      NELJÄS KOHTAUS

      v. Tellheim. Just.

      JUST.

      (joka polkaisee jalkaansa ja sylkee isännän jälkeen).

      Hyi!

      v. TELLHEIM.

      Mitä nyt?

      JUST.

      Olen pakahtua kiukkuuni.

      v. TELLHEIM.

      Tahi paremminkin puhdasverisyyteesi.

      JUST.

      Ja te, – teitä en enää tunne, herrani. Vaikka kuolisin tähän teidän silmienne eteen, niin te olette tuon julkean, kovasydämisen roiston suojelusenkeli! Hirsipuun ja mestauskirveen ja teilauspyörän uhallakin olisin minä hänet – olisin tahtonut kuristaa hänet näillä kourillani, repiä hänet palasiksi näillä hampaillani. —

      v. TELLHEIM.

      Peto.

      JUST.

      Mieluummin peto kuin tuollainen ihminen!

      v. TELLHEIM.

      Mutta mitä sinä tahdot?

      JUST.

      Minä tahdon, että te käsittäisitte, kuinka kovasti teitä loukataan.

      v. TELLHEIM.

      Entä sitten?

      JUST.

      Että te kostaisitte, – ei, tuo mies on siihen liian halpa —

      v.