Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta. Гарриет Бичер-Стоу

kanssa, jota hän käytti kovasimenaan hioaksensa sukkeluuksiansa. Jaakko-eno ei ollut mikään vapaa-uskolainen, mutta kun tuli kysymys uskonkappaleista oli hän ikääskuin virma hevonen laitumella. Suurin huvinsa oli isäni kanssa pitää uskonnollisella alalla pientä toteennäyttämis-kilpailua. Silloin hän lasketteli täyttä laukkaa vääriä päätelmiä, erinomaisella älyllä ja sukkeluudella sinne tänne väännellen ja käännellen ja lopuksi hämmästyttävillä päätelmillä hypäten kaikkein rajain yli; vähitellen hän rauhoittui, sallipa vihdoin uskonnollisen satulan ja suitsetkin päällensä pantaviksi, jatkaen sitten hiljaisella juoksulla väittelyään, silminnähtävästi raittiimpana näitä viisausopillisia ilmahyppyjä tehtyänsä.

      Jaakko-eno oli kuuluisa ihmeellisten parannustensa tähden. Hän valmisti eräitä pilleriä, joita kehuttiin vallan mainioiksi. Hänen määräyksensä mukaan piti ne otettaman juuri ennen kylpyä, jonka päätettyä piti kävellä ulkoilmassa kauan aikaa. Kun näitä pilleriä kauemmin käytti, oli niiden vaikutus erinomainen; moni joka oli pitänyt itsensä aivan parantumattomana, parani näiden kautta; kun tuli puhe tällaisesta tapauksesta, iski Jaakko-eno silmää niin veitikkamaisesti. Kuiskattiin tosin ett'ei näissä pillereissä ollut muuta kuin sokeria ja vähän vahingoittamatointa nestettä, mutta siinä suhteessa ei Jaakko-enolta saanut mitään selitystä. Hän iski vaan silmäänsä ja sanoi tuon seikan olevan hänen salaisuutensa.

      Enoni suosilas olin aina ollut; tämän hän osoitti varsin omituisella tavalla. Kun hän lähti sairaita katsomaan, nosti hän minut rattaillensa ja piti mieleni alituisessa jännityksessä omituisilla kysymyksillänsä, lystillisillä muistutuksillansa ja taruillansa. Kaikessa mitä hän sanoi oli aina joku terävä, hieno ajatus, jotakin kiihoittavaa, niinkuin hengellisessä virkistys-juomassa, jonka vaikutus ei ollut vähempi vaikka siinä olikin vähän pistosanoja joukossa, jotka ainoastaan virkistyttivät ja herättivät itsensä arvossa pitämistä. Seuraa rakasti enoni suuresti ja halusi aina kuulijoita; väliin hän kyllä oli ankara ja katkerakin, mutta kuitenkin olin minä vallan mielelläni hänen seurassansa. Voimaa me ihmettelemme ja kunnioitamme, jospa tuo voiman osoitus väliin on ankarakin, ja sitä, joka näyttää voivansa sekä kynsiä että purra, pidetään hyväntekijänä, jos hän joskus vetää kynnet omaan nahkaansa ja näyttää sävyisyyttä.

      Siitä saakka kun omituinen käsikirjoitukseni löydettiin ja minun kirjailija-toimeni tuli ilmi, aina siihen saakka kun lähdin yliopistoon, oli minulla oikea kiihko kirjoittaa ajatelmiani ja monta vuotta loi sieluni omituisimpia mietteitä, joita suurella ilolla ja mielen virkistyksellä kirjoittelin muistoon.

      Luonnollisesti löytyi näiden joukossa paljon vaillinaisuuksia, monta sekanaista ja kypsymätöintä mietettä. Minä kirjoittelin tarinoita, kertomuksia, murhe-näytelmiä ja ilveilyksiä; koetin todistaa sielun kuolemattomuutta ja edistin tuota mielipidettä, joka väittää, että eläimilläkin on tulevaisuus. Kirjoittelin sonetteja ja veisuja: kirjoittelinpa melkeen kaikesta mitä löytyy taivaassa ja maan päällä.

      Äitini neuvoi minua pitämään Jaakko-enoani kirjallisena johtajanani; paraimmat teokseni alistinkin sentähden hänen tuomittaviksensa.

      "Pikku laululintu parka!", sanoi hän, iskien ystävällisesti silmää; "mutta olemmehan kaikki aluksi pieniä laululintu-parkoja. Ensimmäiset jyvämme on meidän noukkiminen rikkojen ja roskain joukosta, – meidän täytyy ensin kirjoittaa huonoa, voidaksemme kerran hyvääkin saada toimeen"; sitte valikoitsi hän jonkun rivin tahi lauseen, joista hän sanoi: "net eivät ole niin varsin huonoja". Sanoipa vielä joskus: "siihen katsoen että sinä olet melkeen lapsi vielä, täytyy myöntää, että joukossa löytyy paljon, joka antaa hyviä toiveita sinusta ja uskallanpa toivoa sinun kerran vielä kyhäävän jotakin kunnollista;" – nämät sanat innostuttivat minua enemmän kuin jonkun muun suurimmat kiitokset. Olemmehan kukin huomanneet, että juuri sen kiitosta haluaa jokainen, joka harvoin ja ainoastaan kiitosta ansaitseville jakelee ylistystänsä, ja hänpä vihdoin onkin etevin palkinto-tuomari kilpailussa, Niin vähän kuin enoni lausuikin ky'ystäni, osoitti se kuitenkin ett'ei hän niin varsin huonosti ajatellut taidostani; vaikkapa hän olikin ankara kritikoitsija ja vaikkapa hän hyvin harvoin kiittelikin minua, oli hänen lausuntonsa toki minun vastaiselle kirjailija-toimelleni varsin suuresta arvosta.

      Minä lähdin häneltä jäähyväiset ottamaan, tuo omituinen ilon- ja pelvon-sekainen tunne rinnassani, jonka poika tuntee seisoessansa miehuuden ijän kynnyksellä.

      "Vai lähdet sinä nyt yliopistoon? hyvästi siis, poikaseni! Lienee suotta antaa sinulle neuvoja, sillä sinusta varmaankin tulee juuri samanlainen, kuin kaikki muutkin ovat. Vuoden kuluessa luulet tietäväsi enemmän kuin isäsi, äitisi, minä ja professorisi yhteensä – sanalla sanoen enemmän kuin itse Jumala. Sinä rupeat epäilemään raamattua ja ajattelet: olisinhan minä toki tehnyt paremman! Ajattelet: jospa Luoja vaan olisi neuvoitellut minun kanssani, niin olisi hän varmaankin asettanut maailman perusteet paremmin ja järjestänyt luonnon paljoa tarpeen-mukaisemmin; sanalla sanoen sinä luulet olevasi Jumala itse, eroittaen hyvän pahasta; sinä tutkit koko luontoa, arvostellen kutakin asiaa oman mittasi mukaan, – sinä et näe vertaistasi. Kaikki tämä haihtuu kuitenkin; se on tiedon kuumetauti; jos ruumiisi on kyllin vahva, voit ehkä kestää tuon taudin. Minä vakuutin enolleni kaikessa nöyryydessä, että ko'en varoa joutumasta tällaiseen kuumetautiin, kun jo edeltäkäsin tiesin olla varoillani sitä vastaan.

      "Älä puhukaan joutavia! sinunkin täytyy läpikäydä hulluuden aikakausi; se on oikea tauti – miehuuden hinku ja tuhka-rokko; kaikki ne sinä saat vielä kokea. Minä toivon vaan ett'et turmellu koko ijäksesi. Varmaankin sinä rakastut johonkin puna-poskiseen ja pitkillä silmä-ripseillä varustettuun impyesen, ja Jumala tiesi kuinka monta inhoittavaa sonettia sinä hulluudessasi kirjoittelet. No, eipä se juuri olekaan niin vallan suuri onnettomuus, kunhan et vaan mene kihloihin. Parantele sitä niinkuin hinkua, – pidä kaikki huokoset avonaisina ja varo, ettet kylmety, niin kyllä pian siitä pääset ilman vaarallisempia seurauksia".

      "Entäs nainen?" kysyin harmistuneena, "te ette virka mitään miten hänen sitte käy!"

      "Mikä lapsi sinä olet! Älä pelkää; hänkin pääsee pian siitä, – mutta, totta puhuen, Harry, minun täytyy sinulle sanoa, että se on avioliitto, joka jalostaa tahi turmelee miehen; se on portti, josta menemme ylös tahi alaspäin; älä sentähden sitou mihinkään ennenkuin oikein tunnet itsesi. Katsele äitiäsi, poikaseni; katso minkälainen vaimo hän on. Muista mikä hän oli isällesi, minulle, sinulle ja kaikille joiden seurassa hän on ollut! Sellainen vaimo on kallis-arvoisin helmi ja mies voisi huoleti myydä kaiken omaisuutensa saadaksensa sellaisen vaimon. Mutta tuollainen vaimo ei kiekaile eikä hepsastele ylioppilaiden edessä, sellaisia helmiä ei löydy joka päivä".

      Minä vakuutin ett'en ole laisinkaan avioliittoa ajatellutkaan. Enoni jatkoi kuitenkin:

      "Asianlaita on sellainen, Harryseni, ett'ei sinulla ole varaa tuollaiseen. Sinun tulee itse raivata tiesi elämässä ja sinulla ei ole muuta kuin pääsi ja kätesi. – Sinun tulee siis tästä hetkestä saakka tarkasti laskea mitä kaikki maksaa. Sinulla on terve ja raitis ruumis; varo ettäs säästät sen terveenä. Jumala antaa meille ruumiin kerran vaan; ei Hän sitä hoida puolestamme, ja terveyden kadottaminen on mitä suurin vahinko. Moni nuorukainen tulee yliopistoon terveenä ja voimakkaana ja eroaa sieltä himmeällä katsannolla, köyryisellä selällä, keltaisella iholla ja huonolla ravinnon sulatuksella; itse on hän syypää tähän. Nyt kun tulet ylioppilaaksi, houkuttelevat muut sinua tupakoimaan ja seuran vuoksi pidät sen joutilaisuudessasi aivan välttämättömänä. Mutta ennenkuin alat tupakkia käyttää, niin laske mitä se maksaa. Hyvää sikaria et saa alle 10 cent'in ja suuri tupakoitsija tarvitsee kumminkin kolme joka päivä; se tekee 30 centi'a päivässä, kaksi dollaria ja 10 cent'ia viikossa eli 109 dollaria ja 20 cent'ia vuodessa. Laske seuraavat kymmenen vuotta saman laskun mukaan, niin saat yli tuhatta dollaria, jotka haikuna häviävät ilmaan. Jos nämät tuhatta dollaria ovat pankissa, niin saat niistä korkoa kuusikymmentä dollaria – tämä on varsin soma summa, jonka varmaankin huomaat alottaessasi omaa talouttasi. No, sinun mielestäsi varmaankin tämä on kuivaa proosaa, sinun, joka rakastelet kaunopuheliaita esitelmiä; minä olen vaan tahtonut antaa neuvon, joka sopii tälle maailmalle, jossa kaikki käypi suuretieteellisten