Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta. Гарриет Бичер-Стоу

ja hypellen monivärisien kivien yli, siellä täällä muodostaen pienen putouksen, veden taittuessa jonkun kallionlohkareen yli. Silmissämme olivat nämät pienet kosket yhtä merkillisiä, kuin Niagara ja kaikki muut suuret vesiputoukset, joille täysikasvuinen, hieno maailma nykyaikaan vaeltaa. Mutta tämä puro ja tämä koski olivat toki meille kaikkein rakkahimmat, sillä tämä puro oli meidän puromme ja nämät kosket meidän koskemme; me olimme nämät löytäneet ja olimme aivan vakuutetut, ett'ei kenkään muu tietäisi näistä mitään.

      Erään tällaisen kosken luona, joiksi me näitä putouksia nimitimme, ja joka oli noin puolitoista jalkaa korkea, istuimme, mansikoitamme järjestellen täysinäisiin vakkoihimme, kun minä Susie'lle kerroin, mitä olin äitini kanssa puhellut edellisenä iltana.

      Vieläkin muistan aivan selvään kuinka tuo pieni keijukainen nauroi minulle. "Minulle se on aivan yhdentekevää; eihän minulla ole mitään kiirettä, ja maltanhan odottaa kunnes kasvat suureksi ja tulet mieheksi. Saammehan aina olla yhdessä koulussa ja sitä paitsi, saammehan käyttää lauantai ehtoon miten halajamme", lausui hän. "Älä ole pahoillasi, Hazzy", lisäsi hän, istautuen viereeni ja kietoen hennon käsivartensa hyväellen kaulani ympäri, "me lemmimme toisiamme, ja onhan se yhtä hupaista nyt, kuin jos olisimme naineet". Mistähän sekin tulee, että ensimmäinen toimi, jonka hellempi tunne saattaa meidät tekemään, on lemmittymme nimen muuttaminen ja muodostaminen. Löytyykö ainoatakaan lasta, jonka nimestä, olkoonpa se kuinkakin lyhyt ja kaunis, lapsen äiti ei muodostaisi uutta lemmikki-nimeä? Kun Susie tahtoi olla oikein hellä ja ystävällinen minua kohtaan, kutsui hän minua "Hazzy'ksi", jolle me aina nauroimme, sillä hän oli ainoa, joka minua puhutteli tällä nimellä. Samoin kutsuin minä häntä "Lempikukakseni", syistä varsin luonnollisista.

      "Tiedätkös, Lempikukkani, sanoin minä, tiedätkös mitä minä nyt olen hankkeissa tehdä? Minä opettelen itseäni väkeväksi, kuin Simson".

      "Mutta miten se käypi laatuun", kysyi hän hämmästyneenä.

      "Minä juoksen, hyppään, kiipeän, kannan suuria vesisankoja, ratsastan myllyyn ja juoksen alituisesti muiden asioilla; nyt minusta pian tulee oikea miehen mies ja oitis kun olen mieheksi päässyt, rakennan minä talon sinulle ja minulle, johon laadin vierashuoneen, salin, keittolan, ruokahuoneen ja – —"

      "Ja pieniä vaatekammioita, joihin saamme ripustaa vaatteemme", keskeytti tuo pieni Evan tytär.

      "Toden totta; minä laitan niin monta, kuin vaan tahdot ja juuri sille paikalle, johon itse ne haluat", vakuutin minä erinomaisella vapaamielisyydellä. "Sinua minä sitten suojaan ja karkoitan pois kaikki leijonat, karhut ja pantterit. Jos karhu tulisi sinua vastaan, Lempikukkani, niin repisin minä sen kahtia, juuri niinkuin Simson ennen teki leijonan kanssa".

      Näin puhuessani siirtyi "Lempikukkani" aivan minun rinnalleni ja hänen katsantonsa kävi varsin totiseksi ja syvämietteiseksi.

      "Mutta emmehän jätä äiti-parkaani yksin?" kysyi hän.

      "Ei suinkaan! hänen täytyy tulla asumaan luoksemme", vastasin varsin jalomielisesti. "Minä rakennan hänellekin pienen, soman huoneen, ja minunkin äitini pitää tuleman luoksemme asumaan".

      "Mutta eihän äitisi voi jättää isääsi".

      "Ei; isäni tulee myöskin, kun hän vanhenee, eikä jaksa saarnata enään.

      Kyllä minä pidän huolta heistä kaikista".

      Pikku "Lempikukkani" katseli minuun luottavaisesti ja vakuutti, että olen kunnon poika; linnutkin visertelivät ikääskuin hyväksyen tuumani ja lentelivät iloisina ympärillämme niityllä. Hetken kuluttua meni aurinkokin majoillensa, vaipuen puiden taakse suuren, punertavan pallon muotoisena: silloin mekin, kädet täynnä liljoja ja vakkaset täynnä mansikoita, kiipesimme vanhan aidan yli ja tepastelimme kotiimme.

      Monta hupaista hetkeä oli minulla sittemminkin, samana kesänä; se olikin onnellisin kaikista suvista koko ijässäni. Syksyn tultua samosimme pensastoissa kooten suuria varastoja maukkaita, ruskeita pähkinöitä. Hupaista oli istuskella noissa kuivissa lehdissä, jotka maahan olivat kokoontuneet, ja jotka pyrynä lentelivät jalkojemme edestä.

      Huomattuani oikein oivallisen pähkinäpuun, kiipesin minä nopsaan ylös sen korkehimpiin oksiin, puistelin niitä niin lujasti, että nuot kauniit pähkinät tippuivat alas maahan, josta Susie poimi ne vasuihin, ylistäen minun nopeuttani ja voimaani. Tom Halliday oli paljon suurempi poika kuin minä, mutta ei hän ollut niin vikkelä puuhun kiipeämään, kuin minä olin; mitä taas tuohon suureen, kömpelöön Jim Fellows'iin tuli, niin ei Susie voinut olla nauramatta, ajatellessansa kuinka lystillisen näköinen Jim olisi, jos hän kiipeäisi noille hienoille oksille, joilta hän varmaankin putoaisi maahan kuin vanha säkki. Kun Susie oikein elävästi kuvaeli noiden suurien poikien kömpelyyttä, saimme väliin nauraa niin makeasti, että vesikarpalot valuivat poskillemme. Olenpa huomannut sukupuoleni heikkoudeksi senkin, että suurella mielihyvällä otamme osaa siihen nauruun, jota lempimämme naiset herättävät ivatessansa muita miehiä. Vanha Aatamimme pakoitti meidät ajatuksissamme repimään ja raatelemaan Jim'in ja Tom'in pyhitettyjä muistoja, ja se oli mielestämme varsin hupaista – sillä ymmärrettävästi siinä ei ollut mitään ilkeyttä ja olivathan Jim ja Tom kyllä hyviä poikia.

      Joka päivä huomasimme aina paremmin, että me sovimme vallan hyvin pariskunnaksi, etenkin siinä, mitä talvivarastojen keräämiseen tuli. Meillä oli oikein oivallinen kellari, – pieni kuoppa, jonka minä olin kaivanut ja kivillä varustanut; siellä meillä oli koko talvivarastomme pähkinöitä, joita kootessa olimme saaneet monta kertaa vakavasti tuumiskella. Sitte tuli tuo ihana aika, jolloin isäni omenaviini oli valmistettava. Me kiipesimme silloin orsille, viini ammeiden yläpuolella, ja pujoitimme pitkät olki-putket viiniin, jota me niiden läpi imimme. Minä aina likasin vaatteeni, jota Susie ei koskaan tehnyt. Silloin hän aina nauroi minulle ja puhdisteli vaatteitani, niinkuin hän parhaiten taisi.

      "Miten sinä aina saatkaan itsesi tuon näköiseksi", sanoi hän silloin äidillisesti nuhtelevalla äänellä.

      "Kuinka sinä sitte taidat pitää itsesi aina noin puhtaana?" kysyin minä puolestani ja silloin hän aina nauroi, kutsuen minua likaiseksi pojaksensa.

      Tuo pieni keijukainen nauroi usein minulle ja teki minusta hienosti ivaakin, mutta samalla kun hän huomasi, että veri nousi kasvoilleni, hyvitteli hän minua taas kiitoksillansa, aivan niinkuin oikean Evan tyttären sopii.

      Väliin hän nuhtelikin minua oikein äidillisesti. Ollen äitinsä ainoa lapsi, oli hän tottunut aina olemaan rehellinen, ja hänen omatuntonsa olikin yhtä turmeltumatoin, kuin hänen pukunsakin. Minä taas olin varsin kiivas luonteeltani ja väliin olin niin vähällä kirota, kuin papin poika voi olla. Kun nuot suuremmat pojat löysivät meidän piilopaikkamme ja särkivät meidän pienet rakennuksemme, silloin tapahtui väliin, että kiljasin vihastuneena: "hitto teidät periköön", sellaisella voimalla, että itsekin hämmästyin.

      Silloin Susie aina seisoi kalpeana ja pelästyneenä; sittenkuin minä olin hieman rauhoittunut, nuhteli hän minua äidillisesti ja koetti saattaa minut hyveen polulle, neuvoen minulle kaikki hyvät opetukset, joita äiti oli hänen sydämeensä istuttanut.

      Selvään muistan vieläkin, miten hän seisoi edessäni, lempeänä ja vakavana, saattaen minut sen kautta hartaasti kuuntelemaan hänen opetuksiansa.

      Susie oli opetettu tarkasti pyhittämään lepopäivää, josta muut lapset ylehensä pitävät varsin vähän väliä. Joka pyhä-päivä kävi hän kirkossa ja kehoitti minuakin ahkeraan siellä käymään. Ensialussa menin minä sinne ainoastaan sentähden, että toivoin saavani nähdä hänet siellä, ja kuta suuremmaksi kasvoin, sitä huolellisemmaksi kävin minä juhlavaatteistani, josta siskoni naureskellen minua huomauttivat. Kirkossa olivat meidän penkkimme aivan vierekkäin ja suurin iloni oli ristikon läpi, joka penkit eroitti toisistansa, salaa katsella Susie'tä. Hän oli viehättävän suloinen, puettuna sinisillä nauhoilla päärmättyyn, valkoiseen hameesensa; päässä oli hänellä pieni olkihattu, jonka alta tuuheat kähärät valuivat hänen hartioillensa; hameen alta näkyivät pienet siniset kengät – ja somatpa ne olivatkin!

      Hän