Nigelin vaiheet. Вальтер Скотт

puhuessaan avautuikin ovi, ja tavallisuuden mukaan alkoivat hovilaiset lähestyä sitä ja astua sisälle verkallisena, mutta yhtämittaisena ja katkeamattomana jonona.

      Kun Nigel vuorostaan ilmestyi oviaukolle ja mainitsi nimensä ja arvonsa, näytti Maxwell epäröivän. "Te ette ole tunnettu kellekään", hän esteli. "Minun velvollisuuteni on olla päästämättä saapuville ketään, mylord, jonka kasvot ovat minulle vieraat, paitsi vastuukykyisen henkilön takaamana."

      "Tulin mestari George Heriotin kanssa", ilmoitti Nigel hiukan hämillään tästä odottamattomasta pidätyksestä.

      "Mestari Heriotin nimi kelpaa vakuudeksi paljosta kullasta ja hopeasta, mylord", vastasi Maxwell kohteliaan ivallisesti, "vaan ei syntyperästä ja arvoasemasta. Virkani pakottaa minut jyrkäksi. Pääsy on ehkäisty – sanon sen suuresti pahoillani – teidän ylhäisyytenne täytyy peräytyä."

      "Mikä on vikana?" kysyi muuan vanha skotlantilainen aatelismies, joka oli puhellut George Heriotin kanssa tämän erottua Nigelistä ja nyt astui esiin, havaitessaan jälkimäisen ja Maxwellin välillä syntyneen sananvaihdon.

      "Apulais-kamariherra Maxwell", selitti Sir Mungo Malagrowther, "vain ilmaisee iloansa nähdessään hovissa loordi Glenvarlochin, jonka isän välityksellä hän sai virkansa – ainakin arvelen hänen siihen suuntaan puhuvan, sillä teidän ylhäisyytenne tuntee vajavuuteni."

      Tilaisuuden mukaisesti hillitty nauru kiersi niiden keskuudessa, jotka kuulivat tämän näytteen Sir Mungon pisteliäisyydestä. Mutta vanha ylimys astui vielä lähemmäksi ja sanoi: "Mitä! Uljaan vankan vastustajani Ochtred Olifauntin poika! Minä esittelen hänet itse."

      Hän tarttui Nigeliä mutkattomasti käsivarteen ja aikoi viedä häntä eteenpäin, kun Maxwell yhä pitäen sauvaansa poikkipuolin oven edessä vastusti, mutta epäröiden ja hämillään: "Mylord, tämä herrasmies ei ole tunnettu, ja minulla on määräys olla hyvin tyystä."

      "Hui-hai, mies", tuumi vanha loordi, "minä takaan hänet isänsä pojaksi silmäkulmiensa kaaresta – ja sinä, Maxwell, tunsit hänen isänsä kyllin hyvin, jotta olisit voinut jättää arveluksesi silleen. Anna meidän mennä, mies." Niin sanoen hän siirsi syrjään apulais-kamariherran virkasauvan ja astui vastaanottohuoneeseen, yhä pidellen nuorta aatelismiestä käsivarresta.

      "Kas, minun täytyy tuntea sinut, mies", hän puheli, "minun täytyy tuntea sinut. Hyvin tunsin isäsi, mies, ja olen pirstannut peitsen ja mitellyt miekkaa hänen kanssaan, ja kunniaa minulle se tuottaa, että jäin kerskumaan siitä. Hän oli kuninkaan ja minä kuningattaren miehiä Douglasin sodissa27 – nuoria miehiä molemmat, jotka eivät peljänneet tulta tai terästä; ja meillä oli lisäksi joitakuita vanhoja sukuvihoja, jotka olivat periytyneet isältä pojalle sinettisormuksinemme, kaksin käsin hoideltavine lyömämiekkoinemme, haarniskoinemme ja silmikkotöyhtöinemme."

      "Liian kovaa, Huntinglenin loordi", kuiskasi muuan kamarijunkkari.

      "Kuningas! – kuningas!"

      Vanha jaarli otti huomioonsa viittauksen ja vaikeni. Eräästä sivuovesta ilmestyen otti Jaakko peräkkäin vastaan vieraitten tervehdykset, ympärillään pikku ryhmä suosittuja hovilaisia tai huonekunnan virkailijoita, joita hän puhutteli tuon tuostakin. Hallitsijan asuun oli pantu jonkun verran enemmän huolta kuin silloin, kun ensin esittelimme hänet lukijoillemme. Mutta hänen vartalonsa luontainen kömpelyys esti pukua näyttämästä ruumiinmukaiselta, ja olemme jo maininneet hänen ottaneen varovaisuudesta tai arkamaisuudesta tavakseen sisustuttaa vaatekappaleensa vastustamaan tikarin iskua sillä seurauksella, että hänen koko ryhtinsä ilmaisi muodotonta jäykkyyttä. Tämä ilmiö oli kummallisena vastakohtana tyhjänpäiväiselle, vieroksuttavalle ja rauhattomalle viuhtomiselle, jolla hän antoi pontta puheelleen. Ja kuitenkin, vaikka kuninkaan esiintymiseltä niin suuresti puuttui arvokkuutta, oli hänen sävynsä niin ystävällinen, tutunomainen ja hyväntuulinen, samalla kun hän oli niin vähän halukas verhoamaan tai salaamaan omia heikkouksiaan, mutta suvaitsi ja kohteli myötätuntoisesti muiden vikoja, että hänen käyttäytymisensä ei oppineisuuden ja jonkunlaisen synnynnäisen terävyyden auttelemana ollut suotuisasti vaikuttamatta niihin, jotka pääsivät hänen puheilleen.

      Huntinglenin kelpo jaarli otti toimekseen Nigelin esittelyn hallitsijalle. Kuningas oli nuorelle loordille hyvin armollinen ja huomautti hänen saattajalleen olevansa hyvillään siitä, että näki heidät kaksi seisomassa vierekkäin; "sillä luulenpa, mylord Huntinglen", hän jatkoi, "että teidän esi-isänne – niin, vieläpä sinä itse ja tämän nuorukaisen isä – ovat seisseet silmä silmää vasten miekan mitan päässä ja pahemmassa asennossa".

      "Kunnes teidän majesteettinne", selitti loordi Huntinglen, "pani loordi Ochtredin ja minut paiskaamaan rauhan kämmentä sinä muistettavana päivänä, jolloin teidän majesteettinne piti juhlan kaikille keskinäisissä vihoissa oleville aatelismiehille ja sai heidät lyömään kättä teidän nähtenne – "

      "Muistan sen hyvin", puheli kuningas; "muistan sen hyvin. Se oli siunattu päivä, se syyskuun yhdeksästoista, kaikista vuoden päivistä – ja hupaista oli nähdä, kuinka muutamat miekkoset vetivät suunsa viuruun, kun läimäyttivät kouransa yhteen. Pentele vieköön, luulin moniaitten riihaantuvan käsirysyyn meidän ollessamme itse läsnä, olletikin ylämaalaisten. Mutta me marssitimme heidät käsikkäin ristin juurelle, itse johtaen etunenässä, tyhjentämään siellä iloisen ystävyyden pikarin toinen toisensa kanssa vihojen vaimennukseksi ja sovun ikuistamiseksi. Vanha John Anderson oli sinä vuonna tuomioiden täytäntöönpanijana – mies itki ilosta, ja voudit ja käräjänapulaiset tanssivat avopäin edessämme kuin virmat sälköhevoset pelkästä riemastuksesta."

      "Se oli tosiaan onnellinen päivä", vahvisti loordi Huntinglen, "eikä unohdu teidän majesteettinne hallituksen historiasta".

      "En soisi unohtuvan, mylord", sanoi hallitsija; "en soisi sen syrjäytyvän aikakirjoistamme. Niin, niin – beati pacifici. Englantilaisten vallanalaisteni kannattaakin täällä pitää minua arvossa, sillä tahdonpa sanoa heille, että he ovat saaneet ainoan sopuisan miehen, mitä on minun suvustani koskaan tullut. Olisipa James Tulinaama28 tullut keskuuteenne", hän huomautti katsellen ympärilleen, "tai suuri isoisäni, jonka elämäkerrassa Flodden mainitaan!"

      "Me olisimme lähettäneet hänet takaisin pohjoiseen", kuiskasi muuan englantilainen aatelismies.

      "Ainakin", huomautti toinen yhtä kuulumattomasti, "olisimme saaneet miehen hallitsijaksemme, vaikka vain skotlantilaisenkin".

      "Ja nyt, nuori hyppykauriini", virkkoi kuningas loordi Glenvarlochille, "missä olet viettänyt vasa-aikasi?"

      1

      Lakikoulun (Templen) kahden osaston – Middle ja Inner Templen – rakennusryhmälle erotettua alaa rajoittava sulku. Suom.

      2

      Etupäässä

27

Ne julmat kansalaissodat, joita skotlantilaiset paroonit kävivät Jaakko VI: nnen alaikäisyyden aikana, saivat tämän nimen siitä osuudesta, joka niissä oli Jaakko Douglasilla, Mortonin jaarlilla. Molemmin puolin surmattiin vangit ilman armoa tai suosiota. Tekijä.

28

Jaakko III jatkoi vallanhimoisesti ja tuimasti isänsä alottamaa aateliston nöyryyttämistä. Isoisänsä ja isänsä tavoin hän sai väkivaltaisen kuoleman, samoin kuin hänen jalomielisempi poikansa, joka lujana, mutta vähemmän rajuna saattoi loppuun taistelun aatelisia vastaan kuninkuuden voitoksi ja kaatui Floddenin taistelussa v. 1513, mukanaan paras osa suurinta armeijaa, mikä oli koskaan hyökännyt Skotlannista Englantiin näiden kahden maan alituisten vihollisuuksien vaiheissa. Suom.