Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia. Джек Лондон

olla mukana jossain sellaisessa?

      Kapakoissa tapasin myöskin sanomalehtimiehiä, asianajajia, tuomareita, jotka tunsin sekä ulkonäöltä että nimeltä. Nämä painoivat kapakkoihin yhteiskunnan hyväksymyksen leiman. He vain lujittivat minussa ihastuksen tunnetta kapakoita kohtaan. Varmaan hekin löysivät siellä tuota erikoista, käsittämätöntä, jota minä tunsin ja etsiskelin. Mitä se oli, sitä en tietänyt, mutta sitä täytyi kuitenkin olla, koska siellä parveili ihmisiä kuin surisevia kärpäsiä hunajaruukun äärellä. Minulla ei ollut mitään huolia, maailma näytti kauttaaltaan valoisalta, niin että oli mahdoton ymmärtää näiden ihmisten etsivän sieltä unohdusta raadannasta ja murheista.

      Tietysti en juonut koskaan mitään. Kymmenennestä viidenteentoista ikävuoteeni asti minä tuskin maistoinkaan alkoholia, mutta olin alituiseen ryyppäävien ja kapakoiden yhteydessä. Muuta syytä ei minulla ollut juomista vastaan kuin se, että en pitänyt alkoholista. Ajan mittaan jouduin jäävaunuihin juoksupojaksi, nostelin pystyyn keiloja keilaradalla, joka kuului erääseen kapakkaan, ja auttelin sunnuntaisin pienissä ulkoravintoloissa.

      Josie Harperilla oli tuollainen pikku ravintola Telegraph Avenuen ja Yhdeksännenneljättä kadun kullassa. Sinne vein kokonaisen vuoden ajan iltalehteä, kunnes sain toisen alueen Oaklandin sataman puolella. Kun ensimäisen kuukauden kuluttua kävin noutamassa tilausmaksun Josie Harperilta, kaatoi tämä minulle lasillisen viiniä. Minua hävetti kieltäytyä, joten tyhjensin sen. Mutta sitten pidin aina varani ja kävin noutamassa rahat tarjoilijalta, kun Harper ei ollut itse kotosalla.

      Ensimäisenä päivänä, kun työskentelin keilaradalla, huusi isäntä meidät pojat koolle "nosteltuamme" useita tunteja. Meidän piti totuttuun tapaan saada lasimme. Toiset halusivat olutta, minä taas pyysin inkivääräjuomaa. Pojat tirskuivat ja näin, että kapakoitsija loi minuun merkillisen, paheksuvan katseen. Mutta hän avasi joka tapauksessa pullon inkivääräjuomaa. Päästyämme sitten takaisin keilaradalle sain tietää syyn. Olin suututtanut isäntää. Pullo inkivääräjuomaa maksoi melkoista enemmän kuin lasillinen tavallista tynnyriolutta, niin että jos minua halutti pitää paikkani, oli parasta ottaa olutta. Sitä paitsi oluessa oli ravintoa. Työskentelisin paljoa paremmin, jos joisin sitä. Inkivääräjuomassa ei ollut laisinkaan ravintoa. Sitten join olutta, milloin ei käynyt hiipiminen pakoon, enkä saattanut käsittää, mitä hyvää siitä voi löytää.

      Paljon pidin sen sijaan makeisista. Viidellä sentillä voin saada viisi "kanuunankuulaa", suuria makeita paloja, jotka kestivät hirveän kauan. Saatoin pureskella ja imeä yhtä ainoata kuulaa kokonaisen tunnin ajan. Sitten oli olemassa muuan meksikolainen, joka myi isoja ruskeita nekkuja viidestä sentistä kappaleen. Kesti neljänneksen päivää, ennenkuin sellaisen sai kunnolleen syödyksi, ja monesti käytin aamiaiseksi vain nekkua. Ja siinä tunsin olevan ravintoa, vaan en suinkaan oluessa.

      KUUDES LUKU

      Mutta nopeasti läheni se aika, jolloin saavuttaisin todellisen kokemukseni Tuliliemeen nähden. Kun olin neljäntoista-vuotias ja pääni oli täpösen täynnä kaiken maailman matkaseikkailuja kaukaisilta meriltä ja vieraista maista, purjehdin pienellä senterboordiveneellä San Franciscon lahdella ja Oaklandin vuonolla. Mieleni teki päästä merille. Halusin joutua pois yksitoikkoisuudesta. Olin voimakas, kukoistava nuorukainen, vertani poltti seikkailunhalu ja romanttinen kaipuu ja mielessä väikkyi haaveita hurjasta elämästä hurjien miesten maailmassa. Vähänpä minä aavistin, että niin hyvin loimet kuin kuteetkin tässä maailmassa olivat alkoholiin kastetut.

      Kun eräänä päivänä parhaillani nostin purjeita, tapasin Scottyn. Tämä oli tavallista kehittyneempi seitsentoista-vuotias nuorukainen, ja hän kertoi minulle karanneensa Australiassa eräästä englantilaisesta laivasta, missä oli palvellut jungmannina. Hän oli työskennellyt toisessa laivassa San Franciscoon päästäkseen ja tuumaili nyt pyrkiä johonkin valaanpyyntialukseen. Virran toisella puolen, pyyntialusten lähistöllä, sijaitsi Idler. Sen katsastusmies oli harpuuninheittäjä, joka aikoi tehdä seuraavan matkansa valaanpyytäjä Bonanzan mukana. Kuljettaisinko hänet, Scottyn, veneessäni sinne, jotta hän saisi puhutella harpuuninheittäjää?

      Kuljettaisinko? Kuinka monta huhua ja juttua Olinkaan kuullut Idlerista, joka oli saapunut Sandwichsaarilta, minne se oli salaa kuljettanut opiumia. Ja harpuuninheittäjä, joka oli katsastusmies: kuinka monesti olinkaan nähnyt hänet ja kadehtinut hänen vapauttaan. Hänen ei tarvinnut koskaan erota merestä. Hän nukkui jok'ikinen yö laivalla, kun taas minun oli kiltisti lähteminen maihin ja nukkuminen kotosalla. Harpuuninheittäjä oli vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen (ja vain hänen omista sanoistaan tiesin hänet harpuuninheittäjäksi). Mutta minulle hän oli ollut aivan liian ylhäinen henkilö, jotta olisin rohjennut häntä puhutella, kun risteilin jahdin ympärillä kaihoisan välimatkan päässä. Kuljettaisinko Scottyn, karanneen jungmannin, veneessäni harpuuninheittäjän luo salakuljettaja-laivalle? Niin että kuljettaisinko!

      Meidän huudellessamme harpuuninheittäjä kohosi kannelle ja kehotti meitä nousemaan alukseen. Tahdoin osoittautua aito merimieheksi ja ohjailin venettäni, jotta se ei hankaisi jahdin valkoista maalausta, annoin sen liukua peräpuoleen pitkästä köydestä, jonka kiinnitin kahdella huolimattomalla puolisolmulla. Me lähdimme kannen alle. Nyt näin ensimäisen kerran laivan sisustan. Seinillä riippuvat vaatteet haisivat homeelta. Mutta mitäpä siitä? Siinähän oli aito merivarusteet, korderoilla vuorattuja nahkaliivejä, sinisiä nuttuja luotsikankaasta, sadelakkeja, merisaappaita ja öljytakkeja. Kaikkialla näkyi, kuinka tarkoin tila oli käytetty – kapeita makuukojuja, kääntöpöytiä ja kaappeja oli kerrassaan uskomattomissa paikoissa. Tuossa oli tarkistuskompassi, lyhtyjä tasapainorenkaineen, siniselkäisiä merikortteja huolimattomasti kokoon käärittyinä ja loukkoon heitettyinä, merkkilippuja aakkosjärjestyksessä ja merimiehenharppi laudoitukseen pistettynä pitelemässä kiinni almanakkaa. Vihdoinkin tunsin eläväni. Täällä istuin nyt ensi kertaa oikeassa laivassa, tovereina harpuuninheittäjä ja karannut englantilainen merimies, joka sanoi olevansa Scotty nimeltään.

      Osoittaakseen olevansa miehiä yhdeksäntoista-vuotias harpuuninheittäjä ja seitsentoista-vuotias jungmanni kaikkein ensinnä menettelivät miesten tavoin. Harpuuninheittäjän mielestä lasi väkevää maistuisi hyvältä, ja Scotty poimi taskuistaan muutamia pikkurahoja. Sitten harpuuninheittäjä lähti pullo mukanaan erääseen salakapakkaan, sillä niillä tienoin ei ollut laillisia kapakoita. Me joimme tuota halpaa rapakaljaa juomalaseista. Enkö muka olisi yhtä reipas kuin harpuuninheittäjä ja merimies? Nämä olivat miehiä, sen ilmaisi heidän tapansa juoda. Juominen oli miehuuden merkki. Ja niin minäkin join heidän kerallaan, lasin toisensa perästä, topakasti ja haikailematta, vaikka tuo viheliäinen moska ei vetänyt laisinkaan vertoja nekulle tai "kanuunankuulalle". Oikein minua pöyristytti niellessäni, mutta luonnollisesti koetin salata sitä.

      Pullo täytettiin useita kertoja iltapäivän kuluessa. Kaiken kaikkiaan minulla oli kaksikymmentä senttiä, mutta minä löin ne pöytään miehen lailla, vaikka salaisesti napisinkin ajatellessani, kuinka paljon makeisia olisin voinut niillä saada. Whisky nousi meille kaikille päähän, ja harpuuninheittäjä ja Scotty lavertelivat suulaasti Kap Hornin myrskyistä, La Platan edustan pamperotuulista, märsypurjetuulesta, Tyvenen valtameren rajusäistä ja napajäiden keskellä murskautuneista valaanpyyntilaivoista.

      "Jäävedessä ei voi uida", selitti harpuuninheittäjä minulle. "Siinä käpristyy vallan kokoon ja painuu pohjaan minuutin kuluttua. Jos valas iskee veneen murskaksi, täytyy koettaa päästä vatsalleen airon poikitse, niin että saattaa pysyä pinnalla, vaikka ruumista kouristaakin."

      "Tietysti", minä vastasin kiitollisena nyökäten ja niin varmalla äänellä, ettei käynyt epäileminenkään, etten minäkin kerran vuorostani joutuisi pyytämään valaita ja uiskentelemaan airon varassa jäämerellä. Painoin hänen ilmoituksensa lujasti muistiini ja rekisteröin sen aivoihin, missä se on tallella vielä tänäkin päivänä.

      Mutta alussa minulla ei ollut paljoakaan sanottavaa. Herranen aika, olinhan vasta neljäntoista-vuotias enkä ollut kertaakaan elämässäni käynyt ulkona valtamerellä. Saatoin vain kuunnella noita molempia merikarhuja ja osoittaa miehevyyttäni pysyttelemällä juonnissa heidän tasallaan.

      Whisky