Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia. Джек Лондон

ja kuinka oli käynyt pojan, joka oli pyllähtänyt ojaan. Sikäli kuin saatoin ymmärtää, ei asiaa kannattanut hävetä. Se oli ollut jotain kerrassaan saamarin sukkelaa, ihanaa vaihtelua arkielämän yksitoikkoisessa raadannassa.

      Irlantilaiset talonpojat nuhtelivat minua ystävällisesti urotyöstäni ja taputtivat minua selkään, kunnes minusta tuntui siltä, kuin olisin tehnyt jotain suuremmoista. Peter, Dominick ja toiset italialaiset olivat ylpeitä minun ryyppykyvystäni. Kaikki joivat. Koko kunnassa ei ollut ainoatakaan raittiusmiestä. Yksinpä pienen kyläkoulumme opettajakin, harmaantunut viisikymmenvuotias mies, antoi meille silloin tällöin lupaa, kun hän kamppaili Tuliliemen kanssa ja joutui häviölle. Minulla ei siis ollut mitään siveellistä tukea. Vastenmielisyyteni alkoholia kohtaan oli kokonaan fysiologista laatua. En pitänyt tuosta riivatun sotkusta.

      VIIDES LUKU

      Tätä ruumiillista alkoholin inhoa en ole koskaan saanut kokonaan karkoitetuksi. Mutta minä olen voittanut sen. Vielä tänäänkin minun on voitettava se joka kerta, kuin nautin lasillisen. Suulakeni ei jätä milloinkaan kapinoimatta, ja siitä voi olla varma, että suulaki tuntee, mikä on ruumiille hyvää. Minun tie taakseni ei ihmisten ryyppäämiseen ole syynä alkoholin vaikutus ruumiiseen, vaan aivoihin. Ja jos sen on kuljettava ruumiin kautta, niin sitä pahempi ruumiille.

      Mutta siitä huolimatta, että minussa vallitsi ruumiillinen vastenmielisyys alkoholia kohtaan, olivat kapakat kuitenkin lapsuuteni elämän valokohtia. Kun istuin raskaasti sälytetyllä perunakuormalla usvaan verhoutuneena, jalkojen kivistäessä liikunnon puutteesta, hevosten kahlatessa verkalleen eteenpäin syvähiekkaisella tiellä hietakumpujen lomitse, saattoi muuan valoisa näky aina taipaleen tuntumaan lyhemmältä. Tämä valoisa näky oli Colman kapakka, minne isä, tai kuka kulloinkin sattui olemaan ajajana, aina poikkesi tyhjentämään lasinsa. Seurasin mukana lämmitelläkseni uunin ääressä ja saadakseni korppusen. Sain ainoastaan yhden, mutta sekin riitti kemuiksi. Kapakoista oli joka tapauksessa ainakin jotain hyötyä. Kun sitten taas istuttiin ponnistelevain hevosten vetäminä, nautin korppusestani kokonaisen tunnin. Puraisin siitä mahdollisimman pieniä palasia, en pudottanut koskaan muruakaan ja jauhoin joka palasta, kunnes se oli muuttunut ohueksi tahmaksi. Sitä en milloinkaan nielaissut ehdoin tahdoin. Maistelin vain maistelemistani, kääntelin kielelläni, levitin toiseen poskipieleen, siirsin sitten toiseen, kunnes se lopulta livahti kielen kärjeltä ja luiskahti pikkuruisina pisaroina kurkkuuni.

      Minä pidin kapakoista. Erityisesti pidin San Franciscon kapakoista. Niissä oli joukoittain herkkuja, joita sai ottaa mitään maksamatta: omituisia leipiä ja korppuja, juustoa, makkaraa, sardiineja – sellaista, mitä en saanut koskaan nähdä kotona yksinkertaisella pöydällämme. Ja muistan, että kerran pöydän takana seisova mies sekoitti minulle makean juoman mehusta ja soodavedestä. Isä ei maksanut siitä mitään. Mies tarjosi sen minulle ilmaiseksi, ja hänestä tuli minulle kiltin ja ystävällisen ihmisen ihannekuva. Useita vuosia uneksin hänestä valveilla ollen. Silloin olin vain seitsenvuotias, mutta saatan vielä tänäänkin nähdä hänet häipymättömän selvänä, vaikka en tavannutkaan häntä muulloin kuin tuon ainoan kerran. Kapakka sijaitsi San Franciscon eteläpäässä, Market Streetin länsipuolella. Sisään astuttaessa joutui pöytä vasemmalle kädelle. Oikealla puolen, seinustalla, oli toinen pöytä, jolle vapaamurkina oli katettu. Huone oli pitkä ja kapea, ja toisessa päässä sijaitsi pieniä pyöröpöytiä ja tuoleja oluttynnyreiden takana, jotka olivat valmiina avattaviksi. Isäntä oli sinisilmäinen ja hänellä oli kaunis pehmeä tukka, joka työntyi esiin mustan silkkikalotin alta. Yllään hänellä oli ruskea nuttu, ja muistan tarkalleen, miltä kohtaa keskeltä pulloriviä hän otti punamehua sisältävän pullon. Hän ja isä keskustelivat kauan, ja minä maistelin verkalleen lasistani ja jumaloitsin häntä. Monen vuoden kuluessa palvoin hänen muistoaan.

      Turmiollisista kokemuksistani huolimatta olin jälleen tavannut Tuliliemen, joka täällä vallitsi kaikkialla ja koetti houkutella ja maanitella minua. Tässä oli kapakka, joka vaikutti syvästi lapsen mieleen. Tässä lapsi, joka parhaillaan muodosteli ensimäistä arvosteluaan maailmasta ja tällöin havaitsi kapakan miellyttäväksi paikaksi. Myymälät, yleiset rakennukset tai ainoakaan ihmisten asuma talo eivät avanneet konsanaan oveaan minulle ja sallineet minun lämmitellä tulen ääressä tai nauttia jumalten ruokaa, jota oli ladottuna kapeille hyllyille pitkin seiniä. Niiden ovet olivat aina suljetut minulle; mutta kapakan ovet avautuivat aina. Ja kaikkialla oli kapakoita, niin hyvin suurten valtateiden kuin kyläkatujenkin varsilla, kapeissa kujissa ja ahtaissa solissa, aina ystävällisesti valaistuina ja tervehtivinä, talvella lämpiminä, kesäisin viileinä. Niin, kapakka oli peräti hieno paikka, vieläpä sitäkin enemmän.

      Päästyäni kymmenen vuoden ikään olivat vanhempani muuttaneet maalta kaupunkiin, ja nyt aloin viettää kaduilla sanomalehtipojan elämää. Yhtenä syynä tähän oli se, että tarvitsimme rahaa. Toisena syynä oli, että minä olin liikunnon tarpeessa. Olin nimittäin keksinyt vapaat kansankirjastot ja olin lukemaisillani itseni kuoliaaksi. Maalla ei ollut kirjoja käytettävinä. Jollakin ihmeellisellä tavalla oli minun onnistunut saada lainaksi neljä kirjaa, neljä ihmeellistä kirjaa, ja ne olin lukenut ahmimalla. Ensimäinen oli "Garfieldin elämä", toinen Paul de Chaillun "Matkustuksia Afrikassa", kolmas muuan Ouidan romaaneista, josta puuttui neljäkymmentä viimeistä sivua, ja neljäs Irvingin "Alhambra". Viimeksi mainitun olin saanut lainaksi eräältä opettajattarelta. En ollut mikään tungettelevainen lapsi. Päin vastoin kuin Oliver Twist,2 en olisi saattanut pyytää enempää. Jättäessäni takaisin "Alhambran" toivoin, että opettajatar ehkä lainaisi minulle vielä yhden kirjan. Ja koska hän ei tehnyt sitä – luultavasti en hänen mielestään antanut arvoa hänen ystävällisyydellensä – itkin koko kolmen mailin kotimatkan. Odotin ja halasin, että hän lainaisi minulle uuden kirjan. Kymmeniä kertoja koetin rohkaista itseäni pyytääkseni häneltä, mutta niin pitkälle en koskaan päässyt.

      Mutta sitten jouduttiin Oaklandin kaupunkiin, ja kansankirjaston hyllyillä keksin koko suuren maailman, joka sijaitsi kaukana taivaanrannan takana. Täällä oli tuhansittain kirjoja, yhtä hyviä kuin minun neljä ihmeellistä kirjaani, useita paljoa parempiakin. Kirjastot eivät olleet niihin aikoihin lapsille tarkoitettuja, ja minulle sattui monta merkillistä kokemusta. Muistan, että minussa herätti syvää mielenkiintoa muuan luettelon nimistä: "Peregrine Picklen seikkailut." Täytin lainauskaavakkeen ja kirjastonhoitaja luovutti minulle karsimattoman laitoksen Smolletin koottuja teoksia yhtenä suunnattomana niteenä. Luin kaikkea, mutta eniten historiaa, seikkailukertomuksia ja matkakuvauksia kaikista maanosista. Luin aamut, iltapäivät ja illat. Luin vuoteessa, ruokapöydässä, koulumatkalla, yksinpä vapaahetkinäkin, toisten poikain leikkiessä. Siitä aloin joutua aivan pyörälle. Jokaiselle vastasin: "Mene tiehesi. Sinä hermostutat minua."

      Ja kun sitten olin täyttänyt kymmenen vuotta, juoksentelin kaduilla sanomalehtipoikana. Nyt minulla ei ollut aikaa lukea. Opin sen sijaan tappelemaan, esiintymään tungettelevasti ja röyhkeästi. Minulla oli mitä vilkkain mielikuvitus ja sammumaton uteliaisuus kaikkea kohtaan, mitä ympärilläni tapahtui. Eikä uteliaisuuteni ollut vähin juuri kapakkoihin nähden. Käväisin monessa kapakassa. Muistan, että siihen aikaan Broadwayn itäpuolella kuudennen ja seitsemännen kadun välillä oli kokonainen kortteli, joka käsitti yksinomaan kapakoita.

      Täällä oli elämä niin erilaista kuin varemmin kokemani. Juteltiin äänekkäästi, naurettiin raikuvasti, ja kapakan ilmapiiri ikäänkuin huokui suuruutta. Täällä oli tarjona jotain enemmän kuin tavallisessa arkielämässä, missä ei tapahtunut niin mitään. Täällä elämä oli aina todellista elämää; toisinaan kamalaakin, kun syntyi tappelu, vuoti verta ja rotevat poliisit ryntäsivät sisään. Nämä olivat suuremmoisia hetkiä minulle jonka pää oli täynnä kaikenkaltaisia seikkailuja ja urostekoja maalta ja mereltä. Ei ollut ensinkään suuremmoista juosta katua ylös, toista alas ja viskellä sanomalehtiä sisään ovista. Mutta kapakoissa olivat yksinpä juopporentutkin, jotka humalaisina lojuivat pöytien ääressä tai sahajauhoissa permannolla, omiaan herättämään minussa ihailua.

      Eikä kapakoita muuten voinut pitää minään vääryytenä. Kaupungin isät myönsivät niille oikeudet. Ne eivät olleet laisinkaan hirveitä

2

Päähenkilö Dickensin samannimisessä romaanissa. Suom. huom.