Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia. Джек Лондон

aika porhoksi, kun sinä aamuna nostimme isonpurjeen, irroitimme ankkurin ja laskimme laitatuulta kolmen mailin matkan ulos lahdelle.

      Sillä tapaa minä pelastuin kuolettavasta konetyöstä ja jouduin osterirosvojen pariin. Tosin alku oli tapahtunut ryyppäämällä ja elämä näytti lupaavan samallaista jatkoa. Mutta oliko minun pysyttävä siitä erilläni moisesta syystä? Missä hyvänsä elämä kuohui vapaana ja vuolaana, siellä miehet ryyppäsivät. Romanttisuus ja seikkailu näyttivät aina vaeltavan käsikkäin Tuliliemen kanssa. Jos halutti olla kahden ensinmainitun seurassa, silloin täytyi pysyä kolmannenkin tuttavana. Muutoin minun oli palattava takaisin kansankirjastoon ja luettava toisten miesten urostöistä; itse en toimittaisi mitään muuta kuin säilyketehtaan koneen ääressä raataisin kymmenen sentin tuntipalkasta.

      Ei, minua ei säikyttäisi tästä reippaasta merielämästä se seikka, että vesillä olijoissa vallitsi merkillinen ja kallis himo saada olutta ja whiskyä ja viiniä. Mitä siitä, että he eivät tunteneet itseänsä onnellisiksi, elleivät saaneet nähdä minunkin ryyppäävän. Jos he kerran itsepintaisesti halusivat ostaa tuota moskaa ja tyrkyttää sitä minulle, niin miksi en joisi? Siinä oli maksu, joka minun oli suoritettava heidän toveruudestaan. Eikähän minun silti tarvinnut päihdyttää itseäni. En ollut päihtynyt sunnuntai-iltapäivänäkään, jolloin olin sopinut Raketin ostamisesta, vaikk'ei yksikään toinen ollut pysynyt selvänä. Hyvä, saatoinhan vastaisuudessakin jatkaa samalla tapaa: joisin, kun toisia huvittaisi nähdä minun ryyppäävän, mutta karttaisin tarkoin ryyppäämästä liiaksi.

      YHDEKSÄS LUKU

      Minä kehityin tosin asteittain kovaksi ryyppymieheksi osterirosvojen joukossa, mutta varsinainen perinpohjainen juopotteleminen tuli sittenkin äkillisesti eikä sitä aiheuttanut alkoholin himo, vaan jonkinlainen älyllinen vakaumus.

      Kuta enemmän näin elämää, sitä syvemmin siihen ihastuin. En voi koskaan unohtaa, miten suuremmoista oli ensi kertaa eräänä yönä ottaa osaa yhteiseen rosvoretkeen. Me keräännyimme Annien kannelle – joukko raakoja miehiä, rotevia ja pelottomia ja kuihtuneita satamajätkiä, muutamat entisiä vankeja, kaikki lain vihollisia ja kypsiä vankila-aineksia, yllään merisaappaat ja meriasu, puhellen karkealla, matalalla äänellä, ja ylinnä muita "Iso" George revolverit vyössään osoittaakseen, että hänen mielestään tässä oli tosi kysymyksessä.

      Ajatellessani nyt menneitä, ymmärrän koko asian halpamaiseksi ja mielettömäksi. Mutta minä en ajatellut menneitä noina päivinä, jolloin liikuin Tuliliemen seurassa ja aloin tottua häneen. Elämä oli reipasta ja hurjaa, ja minä elin seikkailuissa, joista olin niin monasti lukenut.

      Nelson – häntä sanottiin Nuoreksi Kissaksi, erotukseksi Vanhasta Kissasta, hänen isästään – purjehti Peuralla erään "Näkin" toverina. Näkki oli uskalikko, mutta Nelson häikäilemätön mielipuoli. Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja ruumiiltaan jättiläinen. Kun hänet oli paria vuotta myöhemmin ammuttu Beniciassa, julisti ruumiintarkastaja hänet hartevimmaksi mieheksi, minkä hän oli koskaan nähnyt paareilla.

      Nelson ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Hänen isänsä oli "kasvattanut" hänet San Franciscon lahden vesillä ja merielämä oli imeytynyt hänen vereensä. Hän oli mahdottoman väkevä ja väkivaltaisuudestaan surullisen kuuluisa kautta koko satama-alueen. Toisinaan hänet valtasi raivovimma ja silloin hän teki hirveitä mielettömyyksiä. Minä tutustuin häneen ensi kertaa Raketilla kulkiessani ja näin hänen silloin luovivan Peuralla viuhuvassa myrskyssä ja harovan ostereita, kun me muut pysyimme paikallamme kahden ankkurin varassa ja siitä huolimatta pelkäsimme ajautuvamme maihin.

      Tämä Nelson se vasta oli miestä! Ja kun hän "Viimeisen voitelun" ohitse kulkiessani puhutteli minua, tunsin itseni perin ylpeäksi. Mutta koettakaapa kuvitella, mitä tunsin, kun hän äkkiä kutsui minut kerallaan ryypyille. Seisoin pöydän ääressä ja tyhjensin hänen seurassaan lasin olutta, juttelin miehevästi ostereista ja veneistä ja koetin arvailla, kuka oli salakavalasti lennättänyt panoksen karkeita hauleja Annien isonpurjeen lävitse.

      Me pakisimme ja viivyskelimme pöydän ääressä. Minusta tämä viivyttely tuntui omituiselta. Olimmehan jo juoneet oluemme. Mutta kävikö minun ensinnä poistuminen, kun Isoa Nelsonia huvitti nojautua kapakkapöytään? Jonkun minuutin kuluttua hän pyysi suureksi kummastuksekseni minua juomaan toisen lasin, minkä teinkin. Ja yhä vielä me puhelimme, eikä hän näyttänyt vieläkään aikovan poistua kapakasta.

      Suonette anteeksi, että tässä ryhdyn selittämään, miten viattomuudessani mietin asiaa. Ensinnäkin olin varsin ylpeä saadessani olla Nelsonin seurassa, sillä tämä oli suurin sankari osterirosvojen ja rantasissien joukossa. Vatsani ja limakalvojeni onnettomuudeksi Nelsonissa vallitsi omituinen luonteenominaisuus, joka saattoi hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi voidessaan tarjota minulle olutta. Minä puolestani en tuntenut mitään siveellistä vastenmielisyyttä olutta kohtaan, eikä minulla ollut laisinkaan syytä erota hänen kunniakkaasta seurastaan yksinomaan sen vuoksi, ettei tämä juoma maistunut minulle. Hänen päähänsä oli juolahtanut juoda olutta ja tarjota sitä minullekin. No niin, vastenmielisyys oli ohimenevää laatua, minä saatoin kyllä kestää sen.

      Ja niin me yhä juttelimme kapakkapöydän ääressä ja joimme edelleen olutta, jonka Nelson tilasi ja maksoi. Muistellessani nyt tätä kohtausta minä luulen, että Nelsonissa oli herännyt uteliaisuus. Häntä halutti ottaa selkoa siitä, mikä minä olin miehiäni. Hän tahtoi nähdä, kuinka monta kertaa minä sallin hänen tarjota, ennenkuin vuorostani tarjoisin hänelle.

      Juotuani puoli tusinaa lasillista arvelin saaneeni kylläksi tällä kertaa, sillä en ollut unohtanut päätöstäni pysyä kohtuuden rajoissa. Mainitsin sen vuoksi, että aioin lähteä Raketille, joka silloin sijaitsi kaupungin satamassa sadan kyynärän päässä.

      Heitin hyvästi Nelsonille ja lähdin alas satamaan. Mutta Tuliliemi seurasi mukana kuuden lasin voimaisena. Aivoissani humisi ja miehuuden tunne herätti minussa suurta ylpeyttä. Minä, aito osterirosvo parhainta laatua, minä lähdin omalle alukselleni naukkailtuani "Viimeisessä voitelussa" Nelsonin, kaikkein suurimman osterirosvon kanssa. Voimakkaana väikkyi mielessäni kuva meistä molemmista, kun huolettomina nojausimme pöytää vastaan ja ryypimme olutta. Ja omituinen oli minusta tuo luonteen oikku, joka saattoi ihmiset tuntemaan itsensä onnellisiksi voidessaan tuhlata olueen rahoja minun kaltaiseni toverin tähden, joka ei sitä itse halunnut.

      Näitä pohtiessani muistin, että useita kertoja oli toisia miehiä parittain astunut "Viimeiseen voiteluun", missä ensin toinen, sitten toinen oli tarjonnut ryypyn. Muistin Idlerin juomingeista, miten Scotty ja harpuuninheittäjä ja minä itse olimme raapineet kokoon hopeat ja kuparit ostaaksemme whiskyä. Ja sitten muistui mieleen vanha poikain välinen laki: jos toveri jonakin päivänä antoi toiselle "kanuunankuulan" tai palasen nekkua, silloin hän odotti jonakin toisena päivänä saavansa vuorostaan takaisin "kanuunankuulan" tai palasen nekkua.

      Siitä syystä oli Nelsonkin viivyskellyt kapakassa. Maksettuaan lasin hän odotti minunkin puolestani maksavan sellaisen. Olin antanut hänen maksaa kuusi lasillista enkä ollut kertaakaan tarjonnut itse. Ja hän oli itse suuri Nelson! Saatoin tuntea, kuinka punastuin häpeästä. Istuuduin laiturin pollarille ja kätkin kasvoni käsiin. Ja häpeä poltti kuumana niskaani, otsaani ja poskiani. Monesti olen punehtunut elämässäni, mutta en milloinkaan niin ankarasti kuin sillä kertaa.

      Ja istuessani siinä pollarilla häpeän valtaamana mietiskelin melko lailla ja arvioin uudelleen arvoja. Olin syntynyt köyhissä oloissa. Köyhissä oloissa olin elänyt tähän asti. Toisinaan olin saanut nähdä nälkää. Minulla ei ollut milloinkaan ollut leluja eikä kisakaluja kuten toisilla lapsilla. Elämäni ensimäisiä muistoja väritti köyhyys. Tämä köyhyyden väri oli muuttunut yhtämittaiseksi. Olin jo ennättänyt kahdeksan vuoden ikään, kun sain ensimäisen pienen alusnuttuni, joka ostettiin myymälästä. Ja sekin oli vain pikkuruinen alusnuttu. Kun se oli käynyt likaiseksi, minun täytyi jälleen tyytyä kauheisiin kotitekoisiin, kunnes se oli saatu pestyksi. Olin ylpeillyt siitä niin kovin, etten millään muotoa tahtonut käyttää mitään muuta vaatetta sen päällä. Ensimäistä kertaa kapinoin äitiä