Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I. Dumas Alexandre

Читать онлайн.
Название Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I
Автор произведения Dumas Alexandre
Жанр Зарубежная классика
Серия
Издательство Зарубежная классика
Год выпуска 0
isbn



Скачать книгу

virkkoi kersantti, "sillä me aioimme pyytää samaa teiltä."

      Atos luuli kersantin kasvoilla huomaavansa omituisen kaksimielisen ilmeen; mutta seikkailu maanalaisessa holvissa oli saattanut herättää miehen uteliaisuutta, ja siinä tapauksessa ei ollut ihme, että hänen katsantonsa jossakin määrin kuvasti tunteita, joita hänen mielessään liikkui.

      Kreivi sulki siis huolellisesti ovet ja luovutti avaimet Grimaudille, joka oli asettunut pitämään vartiota nassakkain säilytyspaikaksi valitun kellarin eteisessä. Kersantti saattoi kreivi de la Fèreä leiriin. Siellä odotti uusi vartio, vapauttaen Atoksen saattueen.

      Tätä vartiota johti adjutantti Digby, joka matkalla loi Atokseen niin yrmeitä silmäyksiä, että ranskalainen johtui oudostelemaan, mikä saattoikaan aiheuttaa tällaista valppautta ja ankaruutta häntä kohtaan, kun pääsy oli edellisenä iltana myönnetty hänelle mitä suopeimmin.

      Hän pitkitti kuitenkin kulkuansa päämajaa kohti eikä virkkanut sanaakaan havainnoistaan. Kenraalin teltassa, jonne hänet oli edellisenä iltana johdettu, hän tapasi kolme ylempää upseeria; nämä olivat Monkin läheisin mies ja kaksi everstiä. Atos tunsi miekkansa; se oli vielä kenraalin pöydällä samassa paikassa, mihin hän oli sen jättänyt.

      Upseereista ei ainoakaan ollut nähnyt Atosta, joten häntä ei nyt kukaan tuntenut. Alipäällikkö kysyi senvuoksi tulijan ilmestyessä, oliko hän sama aatelismies, jonka seurassa kenraali oli lähtenyt teltasta.

      "On, teidän korkea-arvoisuutenne", vastasi kersantti, "hän on sama."

      "Sitä en toki ole kieltänytkään", sanoi Atos ylpeästi, "mutta sallikaa minunkin vuorostani tiedustaa teiltä, hyvät herrat, mitä aihetta on tällaiseen kysymykseen ja olletikin mitä merkitsee se sävy, jolla minua nyt kohdellaan."

      "Jos teemme teille kysymyksiä, sir", vastasi upseeri, "niin meillä on siihen oikeus, ja mitä sävyyn tulee, niin voitte olla varma siitä, että se on tähän tilanteeseen sovelias."

      "Hyvät herrat", huomautti Atos, "te ette tiedä, kuka olen, mutta minun on sanottava teille, että tunnustan täällä ainoastaan kenraali Monkin vertaisekseni. Missä hän on? Viekää minut hänen puheilleen, ja jos hänellä on joku kysymys minulle esitettävänä, niin vastaan siihen ja toivoakseni tyydyttävästi. Toistan vieläkin, hyvät herrat, – missä kenraali on?"

      "Hitto, sen te tiedätte paremmin kuin me!" virkahti upseeri.

      "Minä?"

      "Te juuri."

      "En ymmärrä teitä, herra kenraaliluutnantti", sanoi Atos.

      "Kyllä piankin ymmärrätte, ja olkaa nyt ensiksikin vähemmän kopea, herraseni. Mitä kenraali sanoi teille eilen?"

      Atos hymyili halveksivasti.

      "Nyt ei sovi hymyillä", huudahti toinen eversti kiivaasti; "vastatkaa mutkittelematta!"

      "Selitän teille vain, hyvät herrat, etten vastaa ennen kuin kenraalin edessä."

      "Mutta tiedättehän hyvin", tokaisi eversti, "että pyydätte mahdotonta."

      "Jo kahdesti olen saanut tämän kummallisen vastauksen toivomukseeni", kummeksui Atos. "Onko kenraali matkustanut pois?"

      Atoksen kysymys lausuttiin niin vilpittömästi, ja hänen sanansa ilmaisivat niin luonnollista ihmettelyä, että upseerit katsahtivat toisiinsa. Äänettömän sopimuksen perusteella otti kenraaliluutnantti johtaakseen kuulustelua.

      "Kenraali jätti teidät eilen luostarin alueella, sir?" hän aloitti.

      "Niin, sir."

      "Ja minne te läksitte?"

      "Siihen kysymykseen vastatkoot ne, jotka minua saattoivat. He olivat teidän sotamiehiänne; tiedustakaa heillä."

      "Mutta jos näemmekin hyväksi kuulustella teitä itseänne?"

      "Silloin näen minä hyväksi vastata teille, sir, että minä en ole täällä määräiltävissä, että tunnen täällä vain kenraalin ja aion antaa selityksiä ainoastaan hänelle."

      "Saattaa niin olla, sir, mutta kun me olemme täällä nyt herroina, voimme muodostaa sotaoikeuden, ja tuomarien edessä teidän pitänee vastata."

      Atoksen kasvot ilmaisivat vain kummastusta ja ylenkatsetta sen pelästyksen sijasta, jota upseerit olivat odottaneet uhkauksen aiheuttavan.

      "Skotlantilaisia tai englantilaisia tuomareita minulle, Ranskan kuninkaan alamaiselle, – minulle, joka olen brittiläisen kunnian varjeluksessa! Te olette järjiltänne, hyvät herrat!" sanoi Atos olkapäitänsä kohauttaen.

      Upseerit silmäilivät toisiaan.

      "Ette siis muka tiedä, missä kenraali on?"

      "Siihen olen jo vastannut, sir."

      "Niin, mutta sitä vastaustanne on mahdoton uskoa."

      "Se on kuitenkin tosi. Minun säätyyni kuuluvat miehet eivät yleensä valehtele. Olen aatelismies, kuten jo sanoin, ja kunhan kannan kupeellani miekkaa, jonka liiallisesta hienotunteisuudesta jätin eilen tuolle pöydälle, missä se on vieläkin, ei kukaan – uskokaa minua – sano minulle sellaisia seikkoja, joita en tahdo kuulla. Tällähaavaa olen aseeton; jos tekeydytte tuomareikseni, niin tuomitkaa minut, – jos olette vain pyöveleitäni, niin surmatkaa."

      "Mutta, sir…" puolusteli kenraaliluutnantti kohteliaammalla äänellä, sillä Atoksen ylevä sävy ja kylmäverisyys vaikuttivat häneen.

      "Tulin kaikessa luottamuksessa puhelemaan kenraalinne kanssa tärkeistä asioista, sir. Hän ei vastaanottanut minua tavallisena henkilönä, siitä antavat sotamiestenne tiedot teille vahvistuksen. Osoittaessaan minua kohtaan erityistä huomaavaisuutta kenraali tietysti oivalsi, mitä vaatimuksia minulla oli siinä suhteessa. Toivoakseni ette nyt odottane, että alan paljastaa teille salaisuuksiani ja vielä vähemmin kenraalin?

      "Mutta sanokaa edes, mitä ne nassakat sisältävät."

      "Ettekö ole kysyneet sitä sotamiehiltänne? Mitä he ovat vastanneet?"

      "Että niissä on ruutia ja luoteja."

      "Keltä he olivat sen tiedon saaneet? Kai he senkin sanoivat?"

      "Kenraalilta; mutta meitä ei niin petetä."

      "Varokaa, sir, – nyt ette enää syytä minua vääristelystä vaan päällikköänne."

      Upseerit katsoivat jälleen toisiinsa. Atos jatkoi:

      "Sotamiestenne kuullen kenraali pyysi minua odottamaan viikon ajan, antaakseen minulle vastauksensa. Olenko paennut? En, minä odotan."

      "Pyysikö hän teitä odottamaan viikon?" huudahti kenraaliluutnantti.

      "Hän pyysi niin vakaasti, sir, että minä jäin, vaikka haakseni on ankkurissa virran suulla, joten olisin yöllä ihan mukavasti voinut soudattaa itseni sinne ja purjehtia pois. Viipymiseni johtuu yksinomaan kenraalin toivomuksesta, kun hänen korkea-arvoisuutensa kehoitti minua jäämään toista puhuttelua varten, jonka hän suo minulle viikon kuluessa. Sanon teille siis vielä kerran, että minä odotan."

      Kenraaliluutnantti kääntyi jälleen kahteen kumppaniinsa päin ja sanoi ääntänsä alentaen:

      "Jos tämä herrasmies puhuu totta, niin on vielä toivoa. Kenraalilla on kai niin salaisia neuvotteluja, että hän on katsonut varomattomaksi ilmoittaa niistä mitään, – meillekään. Hänen poissaoloaan voisi siis kestää tuon verran."

      Sitten hän virkkoi Atoksen puoleen kääntyen:

      "Selityksenne on mitä tärkeintä laatua, sir; tahdotteko vahvistaa sen valallanne?"

      "Olen aina elänyt sellaisessa maailmassa, missä pelkkää sanaani on pidetty pyhimmän vannomisen arvoisena", vastasi ranskalainen ylimys.

      "Tällä kertaa asema kuitenkin on tärkeämpi kuin teille luultavasti on sattunut koskaan ennen. On kysymyksessä armeijan menestys. Ajatelkaa toki, – kenraali on kadoksissa, ja me yritämme saada selvää hänestä. Onko tämä katoaminen luonnollinen? Onko tapahtunut rikos? Pitääkö