Fiesko. Friedrich von Schiller

koko Genuan naiset joutuivat raivoon tästä kauniista valloituksesta.

      Leonoora (innostuneena). Ja nyt saan minä sanoa häntä omakseni! hurja, kauhea onni! Omakseni Genuan jalointa miestä, (suloisesti), joka täydellisenä lähti tyhjentymättömän taiteilijan kädestä, suloimmassa sopusoinnussa yhdisti itsessään kaikki sukupuolensa jaloudet. – Kuulkaa, tytöt! enhän enää voi hillitä itseäni! – kuulkaa tytöt! minä ilmaisen teille jotain (salamielisesti), ajatuksen – kun minä alttarin ääressä seisoin Fieskon rinnalla – hänen kätensä minun kädessäni – ajattelin minä näin, jota naisen ei ole luvallinen ajatella: – Tämä Fiesko, jonka käsi nyt on sinun kädessäsi – sinun Fieskosi – vaan hiljaa, ett'ei kukaan mies kuuntelisi, kuinka paljon me ylpeilemme hänen ylevyytensä tähteistä – tämä sinun Fieskosi – voi teitä jos eivät tunteet kohota mieltänne – pelastaa Genuan sen tyranneista.

      Arabella (kummastuen). Ja semmoinen aatos tuli naisen päähän, hänen hääpäivänänsä.

      Leonoora. Kummastele, Bella! Morsiamelle hääpäivän ilossa! (Vilkkaammin). Minä olen nainen, mutta tunnen vereni ylhäisyyden enkä voi kärsiä, että Dorian suku kasvaa esi-isiemme yli. Lempeä Andreas – jota hyvänä pitäminen on suloista – sanottakoon häntä vaikka Genuan herttuaksi – mutta Gianettino on hänen nepaansa – hänen perillisensä – ja Gianettinolla on häijy ja ylpeä sydän. Genua vapisee hänen edessänsä, ja Fiesko (vaipuen surumieliseksi) Fiesko – itkekäät minua – lempii hänen sisartansa.

      Arabella. Voi surkuteltava onneton rouva.

      Leonoora. Menkää nyt ja katsokaa kuinka Genualaisten epäjumala istuu juomarien ja naikkosten häpeällisessä seurassa, miellyttelee heidän korviansa siivottomilla sukkeluuksilla, kertoo heille satuja lumotuista ruhtinattarista – se on Fiesko! – Oi tyttöset! ei Genua yksin kadottanut sankariansa – myös minä menetin puolisoni.

      Rosa. Puhukaa hiljempaa! Käytävässä tullaan!

      Leonoora (peljästyy). Fiesko tulee! Juoskaa pois! hänen olisi vähän aikaa haikea nähdä minua. (Juoksee sivuhuoneeseen; tytöt perässä).

      TOINEN KOHTAUS

       Gianettino Doria, vihriäisessä valepuvussa, ja Maurilainen puhuvat keskenänsä.

      Gianettino. Olet siis ymmärtänyt minun.

      Mauri. Kyllä.

      Gian. Tuo valkoisessa valepuvussa.

      Mauri. Kyllä.

      Gian. Minä sanon tuo valkoisessa valepuvussa.

      Mauri. Kyllä, kyllä, kyllä!

      Gian. Sinä saat olla häntä koskematta muualle kuin (osoittaa rintaansa) tähän.

      Mauri. Olkaa huoletta!

      Gian. Ja kelpo isku!

      Mauri. Kylläpähän siihen tyytyy.

      Gian. (Häijysti). Ettei kreivi paran tarvitse kauvan kärsiä.

      Mauri. Älkää pahaksuko – noin kuinkahan raskaalta hänen päänsä mahtaisi tuntua vaassa?

      Gian. Sadan tsekiinin painoiselta.

      Mauri (puhaltaa sormiensa välitse). Hui! niinkuin höyhen.

      Gian. Mitä mutiset?

      Mauri. Minä sanon – se on helppo työ.

      Gian. Se on sinun huolesi. Se mies on kuin maneetti. Kaikki levottomat henget se vetää puoleensa. Kuule mies, käy häneen vaan oikein kiinni!

      Mauri. Mutta hyvä herra – työn tehtyäni täytyy minun paikalla lähteä Venetsiaan.

      Gian. Ota siis palkkasi edeltäpäin! (Viskaa hänelle vekselin).

      Korkeintaan kolmen päivän perästä pitää hänen oleman kylmän. (Pois).

      Mauri (ottaa vekselin lattialta). Sitä minä vasta luottamukseksi sanon!

      Tuo herra uskoo minun konnan sanani ilman kontrahtia. (Menee).

      KOLMAS KOHTAUS

       Kalkagno ja sen takana Sakko molemmat mustassa puvussa.

      Kalkagno. Huomaampa sinun vainuavan minun jokaista askeltani.

      Sakko. Ja minä sinun niitä kaikkia minulta salaavan. Kuules Kalkagno! jo muutaman viikon on sinun päässäsi pyörinyt jotain, joka ei paljaastansa koske isänmaan parasta. – Minä ajattelin, veljeni, että emmeköhän me vaihtaisi salaisuuksiamme, ja lopuksi ei kumpikaan olisi kaupassa hävinnyt – Sanotko suoraan ajatuksesi?

      Kalkagno. Niin mielelläni, että jos sinun korvasi ei halua käydä minun rintani sisälle, niin sydämmeni lentää puolitiessä jo kielelläni sinua vastaan. – Minä lemmin Fieskon kreivitärtä.

      Sakko (peräytyy kummastuen). En kumminkaan noin olisi tuota pykälää selvittänyt, vaikka olisinkin mitä mahdollista aivoihini ajanut. Sinun tuumastasi pääni käy pyörälle, mutta sen käy hullusti jos onnistut.

      Kalkagno. Sanotaan hänen olevan ankarimman siveyden esikuvan.

      Sakko. Valetta. Hän on kirja täynnä kuivaa sisällystä. Jätä, Kalkagno, toinen tai toinen, puuhasi tai sydämmesi.

      Kalkagno. Kreivi on uskoton hänelle. Luulevaisuus on viekkain parittaja. Jokin juoni Dorioita vastaan taitaa pitää kreiviä liikkeillä ja antaa minun askaroita palatsissa, sill' aikaa kuin hän nyt karkoittaa suden karjatosta, hyökkää näätä hänen kanalaansa.

      Sakko. Oivasti, veljeni! Kiitos. Minultakin olet sievästi poistanut punastumisen syyn. Mitä olen hävennyt itsekseni ajatella, saatan nyt sinulle julki sanoa. Minä olen kerjäläinen, ellei Genuan nykyinen valtalaitos kaadu.

      Kalkagno. Onko sinulla niin paljon velkoja?

      Sakko. Niin äärettömästi, että elämäni lanka seitsenkertaisena jo ensi kymmeneksellä katkeisi. Vallankumous antaa minunkin vähän vapaammin hengittää, toivon ma. Jos ei se auta minua velkojani maksamaan, päästää se kuitenkin velkojani vaatimasta.

      Kalkagno. Ymmärrän – ja kun vihdoin Genua tilaisuuden tullessa pääsee vapaaksi, antaa Sakko ristiä itsensä isänmaan isäksi. Kertokoompa joku tuon ränstyneen tarinan rehellisyydestä, kun heittiön häviö ja hekumallisen kiihko ratkaisee valtion kohtalon. Totta vieköön! Sakko, minä ihmettelen meissä molemmissa tuota hienoa yliluonnollista sukkeluutta, joka jäsenten mätähaavojen kautta pelastaa ruumiin sydämmen. – Tietääkö Verrina tuumastasi?

      Sakko. Niin paljon kuin isänmaan ystävän sopii tietää. Genua on, sen tiedät, se ratas, jossa hänen ajatuksensa rautaisella uskollisuudella pyörivät. Fieskoa tähtää nyt hänen kotkansilmänsä. Sinuakin hän puolittain toivoo uskalijaaseen liittoon.

      Kalkagno. Hänellä on hieno nenä. Lähdetäämpä hakemaan häntä ja kohentamaan hänen vapauden-mieltänsä omallamme. (Menevät).

      NELJÄS KOHTAUS

       Julia tulisena, ja Fiesko valkoisessa viitassa, rientää hänen perässänsä.

      Julia. Palvelijat! käskyläiset!

      Fiesko. Kreivitär minne? Mitä aivotte nyt?

      Julia. En mitään! En pienintäkään! (Palvelijoille) Vaununi esille!

      Fiesko. Suvaitkaa, ettei niitä ajeta! Teitä on loukattu?

      Julia. Mitä joutavia! Menkää! Te revitte vaatteeni reunukset palasiksi.

      Loukattu? Kukahan tässä voi loukata? Menkää te vaan!

      Fiesko (notkistaen toisen polvensa). En ennenkuin sanotte minulle, kuka uskalsi. – Julia (seisoo paikallaan kädet ojennettuina). Oh, kaunista! mainiota! Jospa joku huutaisi Lavagnan kreivittären tätä ihanaa näkyä näkemään. – Kuinka, kreivi? Missä on aviomies? Tämä asento sopisi oivallisesti rouvanne kamarissa, kun hän selailee hyväilykirjaansa ja löytää tilissä vian. Nouskaa