Fiesko. Friedrich von Schiller

ler

      Fiesko / Historiallinen murhenäytelmä

      ESIPUHE

      Sen teon pidän minä erittäin merkillisenä ennen kuulumattoman rikoksen ja vaaran tähden.

       Sallustius Katilinasta.

       Tämän historian olen ottanut pää-asiallisesti kardinaali v. Retzin kirjasta Conjuration du Comte Jean Louis de Fiesque ja Histoire des Conjurations, Histoire de Genes sekä Robertsonin Geschichte Karls V. nimisistä teoksista. Tapauksien ohessa käyttämääni vapautta puolustaa Hamburgin näytelmätaiteilija, jos ei, niin minä ennen pidän omat mielikuvaelmani kuin tosiasiat viallisina. Salaliiton todellisen lopun, jossa kreivi toivojensa perillä onnettoman sattuman kautta hukkuu, täytyi kokonansa muuttaa, sillä näytelmän luonto ei salli sulan sattuman tai välittömän kaitselmuksen kajoamista. Kovin ihmettelisin, miksi ei vielä kukaan murhe-runoilija ole tästä aineesta kirjoittanut, ellen löytäisi kyllin syytä juuri tässä epänäytelmällisessä päättymisessä. Korkeammat henget näkevät teon juonteen ikäänkuin hienoina hämmähäkinsiimoina juoksevan koko avaran maailmanjärjestelmän lävitse ja kiintyvän kenties tulevan ja menneen ajan äärimmille rajoille, jossa ihminen ei näe muuta kuin ihan ilmeisen tosiasian. Mutta taiteilija katsoo kauvaksi näkemätöntä ihmiskuntaa, jota hän opettaa tahtoo eikä tarkkanäköistä kaikkivaltaa, jolta hän oppia saa.

       Ryöväreissäni olen aineeksi ottanut huikentelevaisen tunteen uhrin. – Tässä etsin vastakohtaa, taidon ja kavaluuden uhria. Mutta niin merkillinen kuin Fieskon onneton tuuma onkin historiassa, niin helposti se kuitenkin voi olla vaikutustansa näyttämöllä tekemättä. Jos totta on, että vaan tunteet tunteita herättävät, niin ei minun mielestäni valtiollinen sankari sopinut näyttämölle juuri sellaisena kuin hänen, ollaksensa valtiollinen sankari, täytyy ihmisluontoansa kätkeä. Ei minun siis auttanut puhaltaa tarinaani sitä elävää hehkua, joka pelkällä innostuksella valtaa, vaan ihmissydämestä kehitellä kylmää, hedelmätöntä valtiopuuhaa ja siten juuri taas tarttua ihmissydämmeen – kietoa miestä valtioviisaalla päällä – sekä kekselijäästä juonesta tuoda ihmiskunnalle eri näkemyksiä – sitä minun auttoi tehdä. Minun suhteeni porvarilliseen maailmaan saattoikin minun tutustumaan paremmin sydämiin kuin valtiokamariin ja kenties on juuri tämä valtiollinen heikkopuoli käynyt runolliseksi hyväksi.

       Fr. v. Schiller.

      JÄSENET:

      ANDREAS DORIA Genuan doogi. 80 vuotias kunnian vanhus, miehuuden innon jätteissä; arvokas; jyrkästi ja lyhyesti käskevä.

      GIANETTINO DORIA, edellisen nepaa. Valtaistuimelle pyrkijä 26 vuotias mies. Siivoton ja törkeä puheissa, käytöksessä ja tavoissa. Tyhmän ylpeä. Turmeltunut.

      (Molemmat Doriat ovat tulipunaisissa vaatteissa.)

      FIESKO, Lavagnan kreivi. Salaliiton päämies. 23 vuotias mies, solakka, parhaassa nuoruuden kukoistuksessa – ylevän ylpeä – majesteetillisesti ystävällinen – hovilaisen tavalla notkea ja myös yhtä juonikas.

      (Kaikki ylimykset käyvät mustassa puvussa. Vaateparsi kokonaan muinaissaksalaista).

      VERRINA, salaliittoon kuuluva tasavaltalainen, 60 vuotias mies. Jäykkä, vakaa, synkkä. Kasvoissa syvät murteet.

      BOURGOGNINO, salaliittolainen. 20 vuotias nuorukainen. Ylevä ja miellyttävä. Uljas, vilkas ja teeskentelemätön.

      KALKAGNO, salaliittolainen. 30 vuotias laiha hempukka. Mieluisa ja vireä.

      SAKKO, salaliittolainen. 45 vuotias tavallinen mies.

      LOMELLINO, Gianettinon uskottu. Kuivettunut hoviherra.

      SENTURIONE, tyytymätön.

      SIBO, | tyytymättömiä.

      ASSERATO, | ROMANO, maalaaja. Vapaa, suora ja kopea.

      MULEI HASSAN, maurilainen Tuniksesta. Paatunut. Kasvoissa konnan kurit ja ilveet omituisesti sekaisin.

      SAKSALAISIA HERTTUAN HENKIVARTIJOITA, rehellisiä, yksinkertaisia, urhoollisia.

      KOLME KAPINALLISTA PORVARIA.

      LEONOORA, Fieskon puoliso. 18 vuotias nainen. Vaalea ja hento. Hieno ja hellä. Sangen viehättävä, vaan ei järin ihastuttava. Kasvoissa viehkeilevä alakuloisuus. Pukunsa musta.

      JULIA, IMPERIALIN LESKI KREIVITÄR, Dorian sisar, 25 vuotias nainen. Suuri ja rehevä. Pöyhkeä kiekailija. Kaunis, vaan eriskummallisuuksilla pilaantunut. Ihastuttava eikä miellyttävä.

      Kasvoissa ilkeä häijy luonne. Pukunsa musta.

      BERTTA, Verrinan tytär. Viaton tyttö.

      ROOSA ja ARABELLA Leonoran kamarineitsyitä.

      USEITA YLIMYKSIÄ, PORVARIA, SAKSALAISIA, SOTAMIEHIÄ, PALVELIJOITA, ROSVOJA.

      Paikka Genuassa. – Aika v. 1547.

      ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

      Fieskon sali. Etäällä kuuluu soitantoa ja karkelon hälinää.

      ENSIMMÄINEN KOHTAUS

       Leonoora naamus kasvoilla. Roosa ja Arabella syöksevät säikähtyneinä näyttämölle.

      Leonoora (tempaa naamuksen pois). Älkää mitään! Ei sanaakaan enää! Se on selvillä. (Heittääntyy istuimelle). Tämä runtelee minut.

      Arabella. Armollinen rouva – Leonoora (nousten ylös). Minun silmäini edessä! Kaikkialla tunnettu kiekailija! Koko Genuan nähden! (Surumielisesti). Roosa! Bella! ja minun itkevien silmieni edessä.

      Roosa. Pitäkää koko asia niinkuin se todella olikin – ritarillisena kohteliaisuutena.

      Leonoora. Ritarillisena kohteliaisuutenako? – entäs heidän alituinen silmäin iskunsa? kuinka huolestuneena hän vaani sen kaikkia liikkeitä? kuinka kauvan kesti suutelo sen paljaalle käsivarrelle, että vielä hampaitten sija tuntui tulipunaisessa pilkussa? Haa! entäs se tuijottava, syvä huumaantuminen, johon vaipuneena hän istui ihastuksen kuvana, aivan kuin koko maailma olisi puhallettu pois hänen ympäriltänsä ja hän yksin olisi tämän Julian kanssa iankaikkisessa avaruudessa? Sekö ritarillista kohteliaisuutta? lapsi parka, joka et ole vielä milloinkaan rakastanut, älä väittele minun kanssani kohteliaisuudesta ja rakkaudesta.

      Roosa. Sitä parempi, hyvä rouva. Kuka yhden puolison kadottaa, se kymmenen kosijaa voittaa.

      Leonoora. Kadottaako? sanot, – tunteen suoni hiukan hervahtasi ja silläkö Fiesko olisi kadotettu? Mene, kielesi on myrkyllinen – älä tule enää minun näkyviini! – Viatonta ärsyttämistä – kenties vaan ritarillista kohteliaisuutta? Eikö niin, hellä Bellani?

      Arabella. Niin, aivan varmaan niin!

      Leonoora (ajatuksiinsa vaipuneena). Ettäkö se nainen siis tietäisi osuvansa hänen sydämeensä? – että hänen jokaisessa ajatuksessansa olisi kätkettynä sen naisen nimi – puhuttelisi häntä jokaisessa luonnon esineessä? – Mitä tämä on? minne jo joudun? Ett'ei hänellä kauniissa majesteetillisessa maailmassa olisi mitään muuta arvoisaa kuin se komea timantti johon sen naisen kuva – ainoasti sen kuva on piirretty? – ettäkö hän lempisi sitä naista? – Fiesko Juliaa? Kätes tänne Bella! tue minua. (Äänettömyys. Soitantoa kuuluu uudestaan. Leonoora hypähtää ylös). Kuule! Eikö se ollut Fieskon ääni, joka hälinästä kuului tänne? Nauraako hän kun hänen Leonooransa itkee? Ei, ei! se olikin Gianettino Dorian karhea ääni.

      Arabella. Niin olikin. Mutta tulkaa rouva toiseen suojaan.

      Leonoora. Sinä vaalenet, Bella! sinä valehtelet. Minä näen teidän silmissänne – näen Genualaisten kasvoissa jotain – jotain. (Peittäen kasvonsa). Voi, kaiketi nuo Genualaiset tietävät enemmän kuin puolison korvan sopii kuulla.

      Roosa. Voi luulevaisuutta joka suurentelee kaikkia!

      Leonoora. (Alakuloisesti haaveksien). Kun hän vielä oli entinen Fiesko – tuli Pomeranssilehtoon, jossa me tytöt olimme huviksemme kävelemässä, silloin oli hän kuin nuoruuden hehkuva Apollo, yhteen sulaneena miehekkäästi kauniin Antinoon kanssa. Jalona ja ihanana hän kulki ikään kuin ruhtinaallinen Genua tuuditteleisi hänen nuorilla olkapäillään; silmämme hiipivät varkaan tavalla hänen jäljessänsä ja säpsähtivät kuin kirkonvarkaudesta tavattuina, kun hänen