Erämaan halki. Генрик Сенкевич

kilometriä, mutta junat ajavat hiljaa ja pysähtyvät usein. Jos Stas olisi ollut yksinään, hän olisi ajanut kamelilla, sillä hän laski, että Idrys ja Gebr saapuvat kahta tuntia aikaisemmin perille. Mutta Nelille matka olisi ollut liian pitkä, ja nuori holhooja muisti isien neuvon, ettei Neliä saisi rasittaa. Muuten aika kului hauskasti, eivätkä lapset ennättäneet vielä oikein asettua, kun jo saapuivat Garakiin.

      Pieni asema oli melkein tyhjä. He näkivät vain muutamia mandariineja myyskenteleviä naisia, kaksi tuntematonta karavaaninkuljettajaa sekä Idryksen ja Gebrin, joilla oli seitsemän kamelia, yksi raskaasti kuormattuna. Mutta Tarkowskia ja Rawlisonia ei näkynyt.

      – Herrat lähtivät edeltäpäin erämaahan laittaakseen teltat kuntoon ja käskivät meidän tulla jäljessä, Idrys selitti.

      – Mutta miten me löydämme heidät sieltä hiekkakumpujen välistä? kysyi Stas.

      – He käskivät näiden beduiinien opastaa meitä, sanoi Idrys osoittaen karavaaninkuljettajia, joista vanhempi kumarsi, hieroi sormellaan ainoata silmäänsä ja sanoi:

      – Meidän kamelimme eivät tosin ole lihavia, mutta ne ovat nopeajalkaisia. Tunnin kuluttua olemme perillä.

      Stas iloitsi saadessaan viettää yön erämaassa, mutta Nel oli hieman alakuloinen, sillä hän oli toivonut saavansa tavata isänsä Garakissa.

      Asemapäällikkö, uninen egyptiläinen, jolla oli punainen fetsi päässä ja tummat silmälasit nenällä, lähestyi ja alkoi muun työn puutteessa katsella eurooppalaisia lapsia.

      – Nämä lapset ovat niitten "inglesien", jotka aamulla ajoivat pyssyineen erämaahan, kertoi Idrys nostaessaan Neliä satulaan.

      Stas antoi pyssynsä Chamikselle ja istuutui Nelin viereen, sillä satula oli leveä kuin itämainen kantotuoli. Dinah asettui Chamiksen taa, muut muille kameleille. Lähdettiin.

      Jos asemapäällikkö olisi viipynyt asemalla, hän olisi huomannut, että he ajoivat Taleihin päin, siis päinvastaiseen suuntaan kuin ne englantilaiset, joista Idrys oli puhunut. Mutta asemapäällikkö oli jo ennättänyt lähteä kotiin, sillä Garakiin ei tulisi sinä päivänä enää ainoatakaan junaa.

      Kello oli viiden tienoissa iltapäivällä. Sää oli ihana. Aurinko painui erämaan taakse upoten purppuraiseen hohteeseen; ilma oli niin täynnä kultaista loistetta, että silmiä häikäisi. Maa paistoi sinipunervana, ja kaukaiset kummut hohtivat ametistin värein. Koko maailma oli kuin satua ja taivaallisten valojen leikkiä.

      Niin kauan kuin he ajoivat vihreitä vainioita pitkin, kamelinkuljettaja-beduiini johti karavaania käymäjalkaa, mutta heti kun kova hiekka alkoi rouskahdella kamelien jalkain alla, kaikki muuttui kerrassaan.

      – Jalla! Jalla! alkoivat villit äänet huutaa. Samassa kuului piiskanläimäyksiä ja kamelit lähtivät kiitämään kuin vihuri lennättäen kavioillaan erämaan hiekkaa ja soraa.

      – Jalla! Jalla!

      Hurja ajo huvitti lapsia aluksi, mutta sitten se ja kova keinutus alkoi pyörryttää, ja jonkin ajan kuluttua, kun vauhti ei hiljentynyt, rupesi pikku Nelin silmissä mustenemaan.

      – Stas, miksi me lennämme näin? tyttö huudahti kääntyen matkatoverinsa puoleen.

      – Luulen, että kamelit ovat pillastuneet ja he eivät pysty hillitsemään niitä, Stas vastasi.

      Mutta kun hän huomasi tytön kasvojen kalvenneen, hän alkoi huutaa edellä ajavalle beduiinille pyytäen heitä ajamaan hiljemmin. Vastaukseksi pojan huutoihin kuului jälleen: "Jalla! Jalla!", ja kamelit kiisivät yhä hurjempaa vauhtia.

      Ensin poika arveli, etteivät beduiinit olleet kuulleet häntä, mutta huudettuaan uudestaan saamatta vastausta hän huomasi, että Gebr yhä vain hoputti heidän kameliaan. Nyt hän rupesi ajattelemaan, etteivät kamelit rientäneet tällä tavoin itsestään, vaan niitä kannustettiin jostakin syystä yhä kiireemmin eteenpäin.

      Hänen mieleensä juolahti, että ehkä he olivat kulkeneet harhaan ja nyt yritettiin voittaa menetetty aika, jotteivät isät toruisi heitä myöhästymisestä. Mutta kohta hän oivalsi, ettei asia voisi olla näin. Rawlison näet suuttuisi paljon enemmän Nelin rasittamisesta. Mitä tämä siis merkitsi? Miksi he eivät totelleet? Pojan viha alkoi nousta ja hän alkoi myös pelätä Nelin puolesta.

      – Seis! hän huusi jaksonsa edestä kääntyen Gebriin päin.

      – Uskut! (vaiti), huusi sudanilainen vastaukseksi.

      Ja he kiisivät eteenpäin.

      Egyptissä yö alkaa kello kuuden tienoissa. Iltarusko sammui siis pian, ja jonkun ajan kuluttua nousi taivaalle suuri, punertava kuu levittäen lempeätä valoa erämaan ylle.

      Hiljaisessa yössä kuului kamelien raskas huohotus, kavioitten kolkot iskut hiekkaan ja joskus ruoskan läimäys. Nel oli jo niin uuvuksissa, että Stasin täytyi tukea häntä. Tyttö kyseli vähän väliä, eikö jo tultaisi perille, ja vain toivo siitä, että hän pian saisi nähdä isänsä, näytti antavan hänelle voimaa kestää. Turhaan lapset katselivat ympärilleen. Kului tunti ja toinen: ei näkynyt telttoja eikä tulia missään.

      Stasin tukka nousi kauhusta pystyyn, sillä nyt hän ymmärsi, että heidät oli ryöstetty.

      6

      Rawlison ja Tarkowski todellakin odottivat lapsia, mutta eivät Wadi-Rajanin hiekkakummuilla, minne heillä ei ollut asiaa eikä halua matkustaa, vaan aivan toisella suunnalla, El-Fachenin kaupungissa, samannimisen kanavan varrella. Rawlison odotti lasten saapuvan heti auringonlaskun jälkeen, jos he, kuten hän laski, olivat lähteneet Medinetistä saman päivän aamulla.

      – Niin, vastasi Tarkowski, – olen lähettänyt Stasille kirjeen, jossa kielsin matkustamasta yötä myöten, ja koska kysymyksessä on Nelin terveys, niin poikaan voi luottaa, vaikka hänen mielensä tekeekin rientää tänne.

      – Hän on terhakka poika ja minä luotan häneen täydellisesti.

      Ystävykset istuivat nyt tarkastamaan kanavatöiden suunnitelmia, ja tätä puuhaa kesti iltaan asti.

      Kello kuusi, jolloin yö alkaa, he olivat jo asemalla ja kävelivät edestakaisin asemasillalla keskustellen hartaasti lapsistaan.

      Merkinannot junan lähestymisestä lopettivat keskustelun. Hetken kuluttua alkoivat veturin lyhdyt näkyä pimeydestä ja kohta liukui jono valaistuja vaunuja asemasillan viereen. Juna pysähtyi.

      – Heitä ei näy ikkunassa, Rawlison sanoi.

      – Istuvat kai peremmällä vaunussa ja tulevat kohta ulos.

      Matkustajat alkoivat poistua vaunusta, mutta he olivat etupäässä arabeja. Lapsia ei näkynyt.

      – Joko Chamis on lähtiessä myöhästynyt junasta, sanoi Tarkowski surullisena, – tai hän on nukkunut liikaa yön matkustettuaan, ja siinä tapauksessa he tulevat vasta huomenna.

      – Mahdollisesti, vastasi Rawlison huolestuneena.

      – Mutta entä jos joku heistä on sairastunut?

      – Stas olisi sähköttänyt siinä tapauksessa.

      – Kuka tietää, vaikka sähkösanoma odottaisikin meitä hotellissa.

      – Niin, lähdetäänpä sinne.

      Mutta hotelliin ei ollut tullut sanomaa. Rawlisonin huolestuminen kasvoi.

      – Tiedätkö, mitä vielä on voinut tapahtua, Tarkowski sanoi. – Jos Chamis on nukkunut liikaa, niin hän ehkä ei ole puhunut lapsille mitään, vaan on tullut heidän luokseen vasta tänään ja sanonut, että he matkustaisivat vasta silloin. Meille hän sitten selittää ymmärtäneensä väärin. Minäpä sähkötän Stasille varmuuden vuoksi.

      – Ja minä Fajumin mudirille.

      He lähettivät kaksi sähkösanomaa. Mutta vaikka ei vielä ollut syytä olla huolissaan, niin insinöörit nukkuivat seuraavan yön huonosti ja nousivat varhain aamulla.

      Mudirilta