Erämaan halki. Генрик Сенкевич

Читать онлайн.
Название Erämaan halki
Автор произведения Генрик Сенкевич
Жанр Зарубежная классика
Серия
Издательство Зарубежная классика
Год выпуска 0
isbn



Скачать книгу

kohtaa jokin onnettomuus, kun nuo hölmöt eivät saaneet käärmettä tapetuksi.

      – Teitä kohtaa hirsipuu.

      – Vaiti! Onko sinun isäsi noita, tietäjä?

      – On, vastasi Stas, joka nyt ymmärsi, että nämä taikauskoiset ihmiset pitivät käärmettä pahana enteenä ja pelkäsivät joutuvansa kiinni.

      – Sinun isäsi on siis lähettänyt sen, Idrys vastasi, – mutta muistakoon, että me kostamme sinulle hänen noitumisensa.

      – Te ette voi tehdä minulle mitään, sillä Fatman pojat kostavat teille jos loukkaatte minua.

      – Joko sinä senkin olet ymmärtänyt? Mutta muista, jollei minua olisi ollut, niin sinä olisit vuodattanut veresi Gebrin ruoskan iskuista, sinä ja pikku "bint".

      – Sinua minä puolustan, mutta Gebr joutuu hirsipuuhun!

      Vastaukseksi Idrys katsoi ihmeissään poikaan ja sanoi:

      – Meidän henkemme ei vielä ole sinun käsissäsi, vaikka sinä puhutkin kuin olisit herramme…

      Mutta vähän ajan kuluttua hän lisäsi:

      – Sinä olet ihmeellinen "uled" (poika); en ole sinunlaistasi vielä nähnyt. Olen tähän saakka ollut teille hyvä, älä sinä siis uhkaat meitä.

      – Jumala rankaisee petoksesta, vastasi Stas. Saattoi huomata, että pojan varma puhe yhdessä huonon enteen kanssa teki Idryksen levottomaksi. Istuuduttuaan satulaan hän toisti vielä muutaman kerran: "Olenhan minä ollut teille hyvä", ikään kuin painaakseen sen pojan mieleen vastaisen varalle. Sitten hän rupesi rukoilemaan siirrellen pähkinöistä tehtyjä rukousnauhan pallosia.

      Kello kahden tienoissa iltapäivällä oli vielä paahtavan kuumaa, vaikka olikin talvi. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilvenhattaraa, mutta taivaanrannat rupesivat tummenemaan. Karavaanin yläpuolella lenteli muutamia haukkoja, joiden levitetyt siivet heittivät hietikolle mustia, vaappuvia varjoja. Kuumassa ilmassa tuntui palaneen käryä. Yhä täyttä vauhtia juoksevat kamelit alkoivat korista kummallisesti. Toinen beduiineista lähestyi Idrystä:

      – Jotakin pahaa on tulossa, beduiini sanoi.

      – Mitä?

      – Pahat henget ovat herättäneet hietikoista läntisen tuulen, joka nyt rientää meitä vastaan.

      Idrys ojentautui satulassaan, loi katseensa etäisyyteen ja sanoi:

      – Se on totta. Tuuli nousee lounaasta, mutta se ei ole yhtä paha kuin kmasin, kevätmyrsky.

      – Kolme vuotta sitten se hautasi Abu-Hamedin läheisyydessä kokonaisen karavaanin ja puhalsi vasta viime talvena hiekan pois sen päältä. Jalla! Myrsky voi olla niin voimakas, että se tukkii kamelien sieraimet ja kuivattaa veden nahkaisista säkeistä.

      – Meidän on kiiruhdettava, ettemme joutuisi suoraan myrskyn keskelle.

      – Olemme menossa suoraan sitä kohti, emmekä voi enää välttää sitä.

      – Mitä pikemmin se tulee, sitä pikemmin myös menee.

      Idrys sivalsi kameliaan ruoskalla, ja toiset tekivät samoin. Jonkun aikaa kuului vain jalla-huutoja ja ruoskan sivalluksia, jotka paukkuivat kuin laukaukset. Lounainen taivaanranta tummui. Kuumuus ei hellittänyt, vaan aurinko paahtoi jatkuvasti. Haukat nousivat korkeuksiin, niiden siipien varjot muuttuivat heikoiksi ja katosivat lopulta kokonaan.

      Ilma oli tukahduttava.

      Arabit olivat huutaneet kurkkunsa kuiviksi juhdilleen, sitten he vaikenivat, eikä hiljaisuutta enää rikkonut muu kuin kamelien korina. Kaksi pienikokoista kettua juoksi karavaanin ohi päinvastaiseen suuntaan.

      Sama beduiini, joka oli äsken puhellut Idryksen kanssa, sanoi jälleen oudolla äänellä:

      – Se ei ole mikään tavallinen tuuli. Pahat henget vainoavat meitä.

      Se käärme on syypää kaikkeen…

      – Tiedän, vastasi Idrys.

      – Katso, ilma väreilee. Sellaista ei tapahdu talvella.

      Hehkuvan kuuma ilma todella väreili, ja optisen näköharhan johdosta myös hiekka näytti väreilevän. Beduiini riisui hiestä kostean päähineensä ja sanoi:

      – Erämaan sydän värisee tuskasta.

      Yhtäkkiä kääntyi karavaanin kärjessä ajava beduiini ympäri ja alkoi huutaa:

      – Se lähestyy jo, se lähestyy!

      Myrsky oli todellakin nousemassa. Kaukana näkyi kuin tumma pilvi, joka kohosi ylemmäs ja läheni karavaania. Tuulenpuuskat alkoivat tanssia joukon ympärillä, ja samassa tuulenpyörteet rupesivat lennättämään hiekkaa; ne muodostivat suppiloita ikään kuin joku olisi pyöritellyt valtavalla kepillä erämaan hiekkapintaa. Paikoin kohosi pyöriviä patsaita, jotka olivat alhaalta kapeita ja avautuivat ylöspäin. Tätä kesti vain hetken. Pilvi, jonka karavaanin kärkimies oli ensimmäisenä havainnut, lähestyi huimaa vauhtia. Tuntui kuin suuren linnun siipi olisi pyyhkäissyt ihmisten ja kamelien yli. Tuossa tuokiossa olivat ajajien suut ja silmät täynnä pölyä. Pölypilvet peittivät taivaan, ja tuli pimeä. Ihmiset katosivat näkyvistä, ja lähimmät kamelit häämöttivät kuin sumun seasta. Ei suhina – sillä erämaassa ei ole puita – vaan tuulen pauhina tukahdutti matkamiesten huudot ja kamelien mylvinnän. Ilmassa tuntui palaneen katkua. Kamelit pysähtyivät, kääntyivät selin tuuleen ja ojensivat pitkät kaulansa niin alas, että sieraimet miltei koskettivat maata.

      Sudanilaiset, eivät kuitenkaan tahtoneet pysähtyä, sillä karavaanit, jotka olivat sen tehneet, ovat usein hautautuneet hiekkaan. Yleensä on paras ajaa tuulen mukana, mutta näin menetellen karavaani olisi joutunut Fajumiin, josta he odottivat takaa-ajajia. Kun ensimmäiset tuulenpuuskat olivat ohi, he lähtivät taas eteenpäin.

      Seurasi lyhyt tyven, mutta punertava pimeys hälveni hitaasti, sillä auringon säteet eivät pystyneet tunkeutumaan ilmassa leijuvan hiekkapölyn läpi. Suuremmat ja raskaammat hiekkajyväset alkoivat kuitenkin pudota alas. Ne täyttivät satuloiden kolot ja vaatteiden poimut. Ihmiset ja eläimet vetivät joka henkäyksellä sisäänsä pölyä, joka ärsytti keuhkoja ja narskui hampaissa. Mutta tuuli saattaisi nousta uudelleen ja peittää heidät kokonaan. Stasin mieleen juolahti, että jos hän pimeydessä voisi siirtyä Nelin kamelille, niin hän voisi ajaa sillä myötätuuleen ja paeta pohjoista kohti. Ehkäpä miehet eivät huomaisi sitä pimeyden keskellä, ja jos he kerran pääsisivät johonkin Bahr-Jussefin lähistöllä olevaan kylään Niilin varrelle, niin he olisivat pelastuneet. Idrys ja Gebr eivät varmasti uskaltaisi ajaa sinne saakka peläten joutuvansa viranomaisten käsiin.

      Stas tönäisi Idrystä olkapäähän sanoen:

      – Anna minulle vettä.

      Idrys antoi auliisti, koska vettä oli vielä runsaasti jäljellä ja kamelit oli sitä paitsi juotettu edellisenä yönä. Sitä paitsi hän tiesi kokeneena erämaan kulkijana, että myrskyä tavallisesti seurasi sade, joka täyttää syvänteet vedellä.

      Stasin oli todellakin jano, hän joi paljon ja antamatta vesileiliä takaisin hän tönäisi Idrystä uudelleen ja sanoi:

      – Pysäytä karavaani.

      – Miksi? sudanilainen kysyi.

      – Tahdon nousta pikku "bintin" kamelille ja antaa hänelle vettä.

      – Dinahilla on enemmän vettä kuin minulla.

      – Mutta hän on ahne ja on kai juonut sen loppuun. Sitä paitsi teidän tekemässänne satulassa on varmaankin paljon hiekkaa. Dinah ei tiedä, miten sen kanssa on meneteltävä.

      Idrys sivalsi kamelia ruoskalla, ja he ajoivat hetken ääneti.

      – Mikset vastaa? kysyi Stas.

      – Ajattelen, että olisikohan parempi sitoa sinut satulaan vai sitoa kätesi selän taa?

      – Hulluttelet!

      – En. Kyllä minä