Erämaan halki. Генрик Сенкевич

vastaan eikä voinut käsittää, missä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut.

      Vähitellen hän tuli tajuihinsa.

      – Ahaa! hän ajatteli. – Eilen oli rajumyrsky ja me olemme nyt luolassa sadetta paossa.

      Hän katseli ympärilleen. Ensiksi hän huomasi ihmeekseen, että sade oli ohi ja ettei luola ollutkaan pimeä, sillä sitä valaisi laskeutumassa oleva kuu. Sen kalpeiden säteitten valossa saattoi nähdä matalan, mutta leveän luolan koko sisustan. Stas näki selvästi vieressään nukkuvat arabit ja luolan vastakkaisella puolella Dinahin vieressä nukkuvan Nelin valkoiset vaatteet. Hän tunsi taaskin syvää myötätuntoa tyttöä kohtaan.

      – Nel nukkuu… Nel nukkuu, hän kuiskasi itsekseen, – mutta minä en nuku ja… minun täytyy pelastaa hänet.

      Katseltuaan arabeja tarkemmin hän ajatteli:

      – Oh, tahtoisinpa kaikki nuo roistot…

      Hän hätkähti. Hänen katseensa osui nahkakoteloon, jossa hänen joululahjaksi saamansa pyssy oli, ja patruunalaukkuun, joka oli hänen ja Chamiksen välissä käden ulottuvilla.

      Hänen sydämensä alkoi tykyttää kiivaasti. Jospa hän saisi käsiinsä pyssyn ja patruunat, niin hän olisi tilanteen herra. Hänen tarvitsisi vain hiipiä hiljaa luolasta ulos, piiloutua kallionkielekkeitten väliin ja odottaa, kunnes he tulisivat ulos.

      – Kun sudanilaiset ja beduiinit heräävät, hän ajatteli, – ja huomaavat minun olevan poissa, niin he rientävät kaikki luolasta ulos, mutta silloin minä kahdella laukauksella kaadan kaksi ensimmäistä, ja ennen kuin toiset ovat ehtineet juosta luokseni, on pyssy taas ladattu. Jäljelle jää vain Chamis, mutta hänen kanssaan tulen kyllä toimeen…

      Hän näki mielikuvituksessaan neljä veristä ruumista. Hänen rintansa täyttyi pelosta ja kauhusta. Murhata neljä ihmistä! Hän muisti nähneensä kerran Port Saidissa työmiehen, jonka höyryruoppaajan rautalapio oli surmannut. Kuinka hirveältä verinen ruumis oli näyttänyt. Hän värisi pelkästä muistosta. Ja nyt niitä olisi neljä!.. Synti ja kauhistus!.. Ei, ei, sitä en ikinä voisi tehdä.

      Hän alkoi kamppailla omia ajatuksiaan vastaan. Itsensä tähden hän ei sitä tekisi… Mutta tässä on kysymys Nelistä, tytön puolustamisesta, pelastumisesta ja elämästä, sillä hän ei voi kestää tätä, vaan kuolee jo matkalla tai villien dervishilaumain keskuudessa. Mitä merkitsee tuollaisten roistojen veri Nelin elämän rinnalla? Saattaako tällaisissa tapauksissa epäillä?

      – Nelin tähden! Nelin tähden!..

      Mutta yhtäkkiä Stasin mieleen juolahti kauhistuttava ajatus. Miten käy, jos joku noista roistoista kohottaa veitsensä Nelin rintaa kohti ja sanoo tappavansa tytön, jos hän, Stas, ei antaudu eikä anna pyssyä pois? Miten silloin käy?

      – Silloin, vastasi poika omaan kysymykseensä, – me heti antaudumme.

      Tuntien heikkoutensa hän heittäytyi takaisin makuusijalleen.

      Kuu katsoi nyt vain silloin tällöin luolaan, jossa tuli pimeämpi. Arabit kuorsasivat taukoamatta. Stas makasi vähän aikaa hiljaa, kunnes uusi ajatus heräsi hänen mielessään.

      Entä jos hän ei ampuisikaan ihmisiä, vaan kamelit? Onhan sääli viattomia eläimiä, mutta mikä auttoi? Jos hänen onnistuisi tappaa neljä tai viisi kamelia, olisi mahdotonta jatkaa matkaa. Kukaan miehistä ei uskaltaisi ajaa rantakyliin ostamaan kameleja. Silloin Stas isien puolesta lupaisi, että heitä ei rangaistaisi, vaan että he saisivat rahaa… eikä auttaisi muu kuin palata.

      Niin. Entä jos he eivät anna aikaa tehdä lupauksia, vaan raivoissaan tappavat hänet heti.

      Mutta heidän täytyisi kuunnella, sillä ladattu pyssy kädessä hän voisi pitää heidät loitolla, kunnes oli sanonut kaikki. Kun hän niin tekee, he käsittävät, että ainoa pelastuskeino on antautuminen. Sitten hän asettuu karavaanin etupäähän ja johtaa sen suoraa päätä Bahr-Jussefiin ja Niilin rannalle. On totta, että he paraikaa ovat näistä paikoista parin päivän matkan päässä, koska arabit varovaisuuden vuoksi olivat ajaneet syvälle sisämaahan. Mutta se ei haittaisi, sillä jäisihän muutamia kameleja jäljelle, ja yhdellä niistä saisi Nel ajaa. Stas alkoi tarkastella arabeja. He näyttivät nukkuvan sikeästi. Mutta koska yö oli loppumaisillaan, he voisivat kohdakkoin herätä. Täytyi siis toimia vitkastelematta. Patruunalaukun saattoi ottaa helposti, sillä se oli melkein vieressä. Toisin oli pyssyn laita; Chamis oli näet pannut sen viereensä. Stas toivoi voivansa anastaa sen, mutta päätti ottaa sen ulos kotelostaan ja liittää piipun tukkiin vasta ulkona muutaman askelen päässä luolasta, sillä metallin kilahdus voisi herättää nukkuvat.

      Hetki lähestyi. Stas kumartui Chamiksen yli, otti kotelon kädensijasta kiinni, nosti ja rupesi hivuttamaan koteloa omalle puolelleen. Sydän jyskytti, silmissä musteni, hengitystä ahdisti, mutta hän puri hammasta ja koetti säilyttää mielenmalttinsa. Kun kotelon hihnat hiukan narahtivat, pusertui kylmä hiki pojan otsalle. Tämä hetki oli hänestä pitkä kuin iankaikkisuus. Chamis ei hievahtanutkaan. Kotelo vilahti kaaressa hänen ylitseen ja oli patruunalaukun vieressä.

      Stas hengähti helpotuksesta. Puolet oli tehty. Nyt oli hiivittävä äänettömästi ulos luolasta, juostava muutaman askelen päähän, piilouduttava kallioiden suojaan, laitettava pyssy kuntoon ja varustettava muutamia patruunoita taskuun varalle. Silloin olisi koko karavaani hänen vallassaan.

      Stasin musta varjo ilmaantui luolan suuhun. Vielä sekunti, ja hän on luolan ulkopuolella. Vielä hetki, ja hän on piilossa kalliolla. Silloin, vaikka joku rosvoista heräisikin… olisi jo myöhäistä. Poika siirsi toisen jalkansa ja tunnusteli maata peläten kolauttavansa kiviä, joita oli luolan pohjalla. Nyt hän kurkotti jo päänsä luolan aukosta ulos valmiina ryömimään kokonaan ulos, kun yhtäkkiä tapahtui jotakin, mikä sai veren hyytymään pojan suonissa.

      Keskellä syvää hiljaisuutta kajahti ukkosena Saban haukunta täyttäen koko syvänteen. Arabit heräsivät hetkessä ja ensimmäisenä osui heidän silmiinsä – Stas pyssy toisessa ja patruunalaukku toisessa kädessä.

      Voi Saba, mitä sinä teit!

      10

      Silmänräpäyksessä kaikki hyökkäsivät huutaen Stasin kimppuun, riistivät häneltä pyssyn ja patruunalaukun, heittivät hänet maahan, sitoivat kädet ja jalat köysillä ja löivät ja potkivat häntä, kunnes Idrys ajoi heidät pois peläten heidän rääkkäävän pojan kuoliaaksi. Sitten he alkoivat keskustella katkonaisin lausein ja sanoin, kuten ihmiset, jotka ovat pelastuneet kauheasta vaarasta.

      – Tuo on itse saatana! ärähti Idrys pelästyksestä ja mielenliikutuksesta kalpeana.

      – Hän olisi ampunut meidät kaikki kuin parven villisorsia, lisäsi

      Gebr.

      – Oh, ellei tuo koira olisi…

      – Jumala sen lähetti.

      – Ja te aioitte tappaa sen, virkkoi Chamis.

      – Tästä lähtien kukaan ei saa koskea siihen.

      – Siltä ei tule koskaan puuttumaan luita eikä vettä,

      – Allah! Allah! toisti Idrys yhä levottomana. – Kuolema liikkui meidän päällemme.

      He katsoivat vihoissaan maassa makaavaa Stasia ja ihmettelivät, miten tuollainen pieni poika oli ollut vähällä syöstä heidät onnettomuuteen ja perikatoon.

      – Profeetan nimessä! huudahti toinen beduiineista. – Varokaamme, ettei tuo paholaisen poika väännä niskojamme nurin! Käärmettä me Mahdille kuljetamme! Mitä te aiotte tehdä hänelle!

      – Lyödään häneltä oikea käsi pois! huusi Gebr.

      Beduiinit eivät vastanneet siihen mitään, mutta Idrys ei tahtonut suostua sellaiseen. Hän tuli ajatelleeksi, että jos takaa-ajajat saavat heidät kiinni, niin heitä odottaisi pojan silpomisen tähden kauhein mahdollinen rangaistus. Ja kuka vastaisi siitä, ettei Stas kuolisi moisesta leikkauksesta? Siinä tapauksessa jäisi