Rouva de la Motte. Dumas Alexandre

silloin te pilaatte minun asiani; hyvä Charles, älkää siihen ryhtykö?"

      "Minä en vähääkään pane teitä vaaraan."

      "Voi, voi!"

      "Teidän pitää vain pysyä syrjässä. Minä kolkutan kuin kuuro ja huudan kuin sokea, ja lopuksi minulle avataan portti, ja silloin te pujahdatte sisään takanani."

      "Koetetaan."

      Nuori prinssi alkoi uudestaan huutaa Laurentia, sitten jyskyttää ja lopuksi pitää niin kamalaa meteliä miekkansa kahvalla, että vartija raivostuneena huusi:

      "Vai sillä tavoin! Nyt minä kutsun upseerini."

      "No kutsu nyt, senkin vietävä! Sitähän olen neljännestunnin tahtonut."

      Hetkistä myöhemmin kuului askelia portin toisella puolen. Kuningatar ja Andrée asettuivat Artoisin kreivin taakse, valmiina käyttämään hyväkseen pääsytietä, joka hänelle luultavasti pian avautuisi. Sotamiehen kuultiin selittävän, mikä oli syynä meteliin.

      "Luutnantti", sanoi hän, "täällä on pari naista ja jokin mies, joka juuri sanoi minua senkin vietäväksi. Tahtovat sisään väkisin."

      "Mitä ihmettä siinä on, että tahdomme sisään, kun asumme linnassa?"

      "Sellainen halu lienee hyvinkin luonnollinen, monsieur, mutta pääsy on kielletty", vastasi upseeri.

      "Kielletty! Kuka hitto sen on kieltänyt?"

      "Kuningas."

      "Suokaa anteeksi, mutta eihän kuningas voi tahtoa, että linnan upseeri jää yöksi ulkopuolelle."

      "Monsieur, minun asiani ei ole tutkia kuninkaan tarkoituksia; minun tulee vain tehdä, niinkuin kuningas käskee, siinä kaikki."

      "Kuulkaapa, luutnantti, raottakaa porttia, jotta saisimme keskustella mukavammin kuin puun lävitse."

      "Toistan vielä, että määräyksen mukaan minun on pidettävä portti suljettuna. Jos te olette, kuten sanoitte, upseeri, niin teidän täytyy tietää, mitä vartioupseerille annettu käsky merkitsee."

      "Luutnantti, te puhuttelette erään rykmentin everstiä."

      "Anteeksi, herra eversti, mutta pääsykielto on ehdoton."

      "Sellainen kielto ei koske prinssiä. Huomatkaa, monsieur, prinssi ei nuku ulkona, ja minä olen prinssi."

      "Te saatatte minut epätoivoon, herra prinssi, mutta minulla on kuninkaan käsky."

      "Onko siis kuningas käskenyt teidän ajaa pois veljensä kuin kerjäläisen tai varkaan? Minä olen Artoisin kreivi, monsieur! Totta vie, te uskallatte paljon, kun pakotatte minut portin takana palelemaan."

      "Monseigneur Artoisin kreivi", sanoi luutnantti, "Jumala olkoon todistajani, että uhraisin kaiken vereni teidän kuninkaallisen korkeutenne puolesta. Mutta kuningas on suvainnut itse antaa minulle, jättäessään tämän portin vartioimisen minun huostaani, sen määräyksen, ettei saa kenellekään avata, ei hänelle itselleenkään, kuninkaalle, jos hän saapuisi kello yhdentoista jälkeen. Pyydän siis, monseigneur, nöyrimmästi anteeksi, mutta minä olen sotilas, ja vaikka näkisin teidän paikallanne, portin takana, hänen majesteettinsa kuningattaren kylmästä kohmettuneena, vastaisin hänen majesteetilleen samaa, mitä olin pakotettu teille äsken lausumaan."

      Sen sanottuaan upseeri mutisi "hyvää yötä" mitä kunnioittavimmin ja poistui hitaasti.

      Mitä tulee sotamieheen, seisoi hän kivääri olalla kuin naulattuna kiinni porttiin, tohtien tuskin hengittää, ja sydän jyskytti hänellä niin kovaa, että Artoisin kreivi, jos olisi toisella puolen nojannut porttiin, olisi kuullut sen tykkivän.

      "Nyt olemme hukassa!" sanoi kuningatar langolleen tarttuen hänen käteensä.

      Tämä ei vastannut mitään.

      "Tiedetäänkö, että olette poistunut linnasta?" kysyi hän hetken kuluttua.

      "En voi arvata", vastasi kuningatar.

      "Ehkä kuningas onkin vain minua vastaan tähdännyt tuon kieltonsa.

      Kuningas tietää, että käyn illalla ulkona ja palaan joskus myöhään.

      Artoisin kreivitär lienee saanut jotakin vihiä ja valittanut hänen majesteetilleen: siitä tuo hirmuvaltainen käsky!"

      "Ei, ei, lanko! Sydämen pohjasta kiitän teitä siitä, että koetatte niin hienotunteisesti minua rauhoittaa. Mutta siitä saatte olla varma, että tähän on ryhdytty minun tähteni eli oikeammin minua vastaan."

      "Mahdotonta, hyvä käly, kuningas pitää niin paljon kunniassa…"

      "Sittenkin olen portin ulkopuolella, ja huomenna on ihan viattomasta asiasta seurauksena häväistysjuttu. Tiedän kyllä, että minulla on vihamies kuninkaan likellä."

      "Vai on teillä kuninkaan likellä vihamies, kälyseni! Mahdollisesti.

      Mutta nyt minulla on aatos!"

      "Antakaa heti kuulla!"

      "Sellainen aatos, että kun sen toteutamme, niin vihamiehenne on tyhmempi kuin marhamintaansa hirttäytynyt aasi."

      "Kunhan vain pelastatte minut tästä pulmasta, niin en enempää pyydä."

      "Pelastan kyllä, niin ainakin toivon. Nähkääs, minä en ole typerämpi kuin hän, vaikka hän on minua oppineempi!"

      "Kuka hän?"

      "No tietysti Provencen kreivi!"

      "Teidänkin mielestänne hän siis on vihamieheni?"

      "Eikö hän ole kaiken sen vihamies, mikä on nuorta, hyvää, mikä voi… mitä hän itse ei voi?"

      "Tiedättekö, lanko, mitään tuosta pääsykiellosta?"

      "Ehkä; mutta ensiksikin pitää tästä lähteä, kun on niin ilkeän kylmä.

      Tulkaa mukaani, rakas käly."

      "Minne te viette?"

      "Saatte nähdä; jonnekin, missä edes on lämmin. Matkalla kerron, mitä ajattelen tuosta portin sulkemisesta. Haa, Provencen kreivi, sinä rakas ja kelvoton veljeni! Antakaa minulle käsivartenne, käly; ottakaa te, neiti de Taverney, toinen käteni, ja nyt mennään oikealle!"

      Niin lähdettiin liikkeelle.

      "Ja te sanoitte siis, että Provencen kreivi…" alkoi taas kuningatar.

      "Niin, kuulkaapa. Illalla, kun kuningas oli lopettanut illallisensa, hän tuli suureen vastaanottohuoneeseen. Kuningas oli päivän mittaan jutellut paljon Hagan kreivin kanssa, eikä teitä ollut näkynyt."

      "Kello kaksi olin lähtenyt Pariisiin."

      "Sen tiesin. Anteeksi, että sen teille sanon, rakas käly, mutta kuningas ei teitä ajatellut enempää kuin Harum-al-Rashidia tai hänen suurvisiiriään Giaffaria, vaan puhui maantieteestä. Kuuntelin jokseenkin maltittomana, sillä minunkin piti mennä pois. Luultavasti meillä kummallakin oli eri syy poistua, niin että lienen väärässä, jos…"

      "Ei se mitään, jatkakaa vain."

      "Nyt käännytään vasemmalle."

      "Mutta minne te minua viette?"

      "Parinkymmenen askeleen päähän. Varokaa, tuossa on lumikinos. Neiti de Taverney, jos hellitätte käsivarteni, niin kompastutte heti, siitä saatte olla varma. Mutta puhukaamme taas kuninkaasta, ei hän ajatellut muuta kuin maantieteellistä leveyttä ja pituutta, kun Provencen kreivi sanoi hänelle: Olisin tahtonut mielelläni käydä tervehtimässä kuningatarta."

      "Kas, kas!" sanoi Marie Antoinette.

      "Kuningatar syö illallista omalla puolellaan", vastasi kuningas.

      "Vai niin, mutta minä luulin hänen olevan Pariisissa", huomautti veljeni.

      "Ei, hän on omissa huoneissaan", selitti kuningas tyynesti.

      "Sieltä juuri tulen eikä minua otettu vastaan", väitti Provencen kreivi.

      "Silloin