Название | Rouva de la Motte |
---|---|
Автор произведения | Dumas Alexandre |
Жанр | Зарубежная классика |
Серия | |
Издательство | Зарубежная классика |
Год выпуска | 0 |
isbn |
Sanalla sanoen, niinkuin kaikkien myötätuntojen selityksenä tässä elämässä on parahiksi kosketuksiin joutuneiden elinväreiden sopusuhta, niin sai mahtava magneettivoima, lähtien hajuaineista ja näiden kolmen sattumalta yhteen osuneen henkilön nuorekkaasta lämmöstä, valtoihinsa nuoren miehen ja laajensi hänen ajatuspiiriään ja sydäntään.
Niin syntyvät, elävät ja kuolevat joskus muutamassa silmänräpäyksessä totisimmat, suloisimmat, leimuavimmat intohimot. Ne viehättävät, koska pian häipyvät; niissä on voimaa, koska niitä pidätetään.
Upseeri ei enää virkkanut sanaakaan. Naiset puhuivat keskenään kuiskaten.
Mutta kun nuoren miehen korva yhä oli varuillaan, kuuli hän joitakin irrallisia sanoja, joiden merkityksen luuli käsittävänsä. Niinpä hän kuuli:
"Myöhäinen aika… portit… tekosyynä retkeen…"
Vaunut pysähtyivät taas.
Tällä kertaa ei syynä ollut kaatunut hevonen tai särkynyt pyörä. Kolme tuntia kovasti ponnisteltuaan kelpo ajuri oli saanut käsivartensa lämpenemään, tai hevosensa vaahtoamaan, ja saapunut Versaillesiin, jonka pitkät, synkät ja autiot puistokadut muutamien härmästä valjenneiden lyhtyjen punertavassa loisteessa näyttivät mustien, lihattomien haamujen kaksoiskulkueelta.
Nuori mies tajusi, että nyt oltiin perillä. Mikä taikavoima oli ajan niin pian kuluttanut?
Ajuri kumartui etuakkunaan ja ilmoitti:
"Nyt, herra, ollaan Versaillesissa."
"Minne on ajettava, hyvät naiset?" kysyi upseeri.
"Paraatikentälle."
"Paraatikentälle!" huusi nuori mies ajurille.
"Vai pitää ajaa Paraatikentälle, niinkö?" tiedusti vielä ajuri.
"Tietysti, kun kerran kuulit."
"Kai sitten heltiää vähän juomarahaa", sanoi auvergnelainen virnistäen.
"Aja nyt vain."
Piiska läjähteli jälleen.
"Täytyy minun kai sittenkin puhua", ajatteli upseeri. "Muuten minua pidetään tyhmänä, kun ensin olen esiintynyt julkeana."
"Hyvät naiset", sanoi hän vielä epäröiden, "nyt olette perillä."
"Teidän jalomielisellä avullanne."
"Kylläpä teillä onkin ollut meistä vaivaa!" lisäsi nuorempi nainen.
"Mitä vielä! Sitä en osaisi ajatellakaan."
"Mutta me emme sitä koskaan unohda. Pyydän nyt, että saamme tietää nimenne."
"Nimeni?"
"Sitäkin kysymme jo toista kertaa. Ottakaa huomioonne!"
"Varmaankaan ette aio meille lahjoittaa yhtä louisdoria, vai mitä?"
"Jos asiaa katsotte siltä kannalta", vastasi upseeri hieman närkästyneenä, "niin alistun. Minä olen kreivi de Charny ja muuten, kuten olette jo huomannut, upseeri kuninkaallisessa laivastossa."
"Charny!" toisti vanhempi naisista sellaisella äänenpainolla kuin tarkoittaisi: Hyvä on, sen panen muistiini.
"Georges, Georges de Charny", lisäsi upseeri.
"Georges", mutisi nuorempi nainen.
"Ja asuntonne?"
"Prinssihotelli Richelieun kadulla."
Samassa vaunut pysähtyivät.
Vanhempi naisista aukaisi itse vasemmanpuolisen oven ja hypähti sukkelasti maahan ojentaen kätensä nuoremmalle.
"Mutta", huudahti nuori mies aikoen myös astua vaunuista, "hyvät naiset, sallinettehan minun tarjota teille käsivarteni; vielä ette ole kotona eikä Paraatikenttä ole mikään asunto."
"Älkää liikahtako", kielsivät molemmat naiset yhteen ääneen.
"Mitä, enkö saa paikaltani liikahtaa?"
"Ette, pysykää vaunuissa."
"Mutta eihän teidän sovi yksinänne kävellä yöllä tämmöisellä ilmalla!"
"Vai niin! Ensin te melkein kieltäydyitte tekemästä mieliksemme, mutta nyt tahdotte väkisinkin olla liian kohtelias!" vastasi vanhempi nainen leikillisesti. "Mutta ajatelkaahan!"
"Ei tässä ole ajattelemista. Pysykää loppuun asti kohteliaana ja uskollisena ritarina. Kiitos, herra de Charny, kiitämme sydämen pohjasta, ja koska olette, niinkuin juuri sanoin, kohtelias ja uskollinen ritari, emme vaadi teiltä edes kunniasanaa."
"Kunniasanaa mistä?"
"Siitä, että suljette vaunujen oven ja käskette ajamaan takaisin Pariisiin. Sen kai teette katsomatta edes minne päin menemme."
"Olette oikeassa, hyvät naiset, eikä siihen tarvita lupaustani.
Ajuri, ajetaan nyt takaisin!"
Ja samalla upseeri pisti ajurin leveään kouraan toisen louisdorin.
Kelpo auvergnelainen ihan hätkähti ilosta.
"Kas hemmettiä", sanoi hän, "nyt saavat hevoset nikahtua, jos mieli tekee."
"Sen kyllä uskon, onhan niistä maksettu", mutisi upseeri.
Vaunut pyörivät nopeasti pois. Pyörien ratinaan häipyi nuoren miehen nautinnonhimoinen huokaus, sillä tämä hekumoitsija oli heittäytynyt pitkälleen niille kahdelle patjalle, jotka vielä tuntuivat lämpöisiltä kahden tuntemattoman kaunottaren istumisesta.
Sillä välin naiset pysyivät paikallaan, kunnes ajoneuvot olivat kadonneet näkyvistä, ja lähtivät sitten astumaan linnaa kohti.
VI
PÄÄSYKIELTO
Juuri silloin, kun he lähtivät liikkeelle, toi kiivas tuuli heidän korviinsa kolme kellonlyöntiä Pyhän Ludvigin kirkon tornikellosta.
"Voi, hyvä Jumala! Neljännestä vaille kaksitoista!" huudahtivat naiset yhtaikaa.
"Katsokaa, kaikki portit kiinni", lisäsi nuorempi.
"Siitä en ole huolissani, rakas Andrée, sillä jos ristikkoportti olisikin ollut auki, emme varmaankaan olisi kulkeneet linnanpihan poikki. Mennään nyt pian lammikoiden puolelta."
Ja molemmat riensivät linnan oikealle sivulle.
Kaikki tietävät, että tällä puolen todella on erityinen pääsytie, joka johtaa puutarhaan.
Pian oltiin perillä.
"Pikku portti on suljettu, Andrée", sanoi vanhempi nainen hätäisesti.
"Koputetaan, madame."
"Ei, vaan huudetaan. Laurent on varmaan odottamassa, sanoin hänelle jo lähtiessäni, että kenties palaan vasta myöhään."
"Kyllä minä kutsun hänet."
Ja Andrée lähestyi porttia.
"Kuka siellä?" kysyi sisäpuolelta joku ääni, odottamatta edes, että huudettaisiin.
"Ei se olekaan Laurentin ääni!" kuiskasi nuorempi nainen kauhistuneena.
"Ei ole, ei."
Nyt astui toinen nainen portin luo.
"Laurent!" kutsui hän hiljaa portin läpi.
Ei