Rouva de la Motte. Dumas Alexandre

VERSAILLESIIN

      Molemmat naiset olivat nyt turvassa alhaison hyökkäyksiltä, mutta oli pelättävä, että jotkut heitä seuranneet uteliaat antaisivat heidät ilmi ja uudistaisivat sellaisen kohtauksen, joka oli äsken sattunut, ja ettei enää kenties voisi niin helposti pelastua.

      Nuori upseeri otti lukuun tämän mahdollisuuden, päättäen siitä, kuinka innokkaasti hän koki herättää ajuria, joka oli istuimelleen enemmän kohmettunut kuin torkahtanut.

      Oli niin kauhean kylmä, että vastoin ajurien tapaa, he kun kilvan vievät toisiltaan kyytejä, ei yksikään näistä neljäkolmatta souta tunnilta vaativista kiidättäjistä edes hievahtanut, ei sekään, jota puhuteltiin.

      Upseeri tarttui ajurin viheliäisen päällysnutun kaulukseen ja sai hänet lopulta kiivaasti ravistamalla selviämään jähmetyksestään.

      "Halloo, kuuletko?" huusi nuori mies hänen korvaansa, kun näki hänessä elon merkkejä.

      "Tässä olen, herra, tässä juuri", vastasi ajuri yhä vielä uinaillen ja horjuen istuessaan kuin juopunut.

      "Minne on matka, arvoisat naiset?" kysyi upseeri, puhuen edelleen saksaa.

      "Versaillesiin", vastasi vanhempi nainen samalla kielellä.

      "Vai Versaillesiin!" ihmetteli ajuri. "Sanoitteko: Versaillesiin?"

      "Juuri niin."

      "Kai, kai Versaillesiin! Neljä ja puoli lieuetä [lieue on 4444 metriä. – Suom.] tämmöistä iljankoa! Ei ikinä!"

      "Maksetaan hyvin", selitti vanhempi saksalaisnainen.

      "Siitä maksetaan", toisti upseeri ajurille ranskaksi.

      "No paljonko?" tokaisi tämä kuskipenkiltään eikä näkynyt heihin erityisesti luottavan. "Herra upseeri kai ymmärtää, että tässä tarvitaan muutakin kuin ajaa Versaillesiin; sieltähän täytyy päästä myös takaisin."

      "Riittääkö yksi louisdor?" ehdotti nuorempi nainen upseerille, puhuen hänkin saksaa.

      "Sinulle tarjotaan louisdor", käänsi upseeri ranskankielelle.

      "Yksi louisdor, ei siinä ainakaan liikaa ole", nurisi ajuri. "Sillä retkellä voin taittaa hevosiltani koivet."

      "Kuules nyt, vintiö, jos ajat täältä la Muetten linnaan, ei sinulla ole oikeutta vaatia enempää kuin kolme livreä, ja sehän on jo puolitiessä. Kun lasketaan sen taksan mukaan, riittää meno- ja paluumatkasta kaksitoista livreä, mutta nyt sinulle tarjotaan kaksikymmentä neljä."

      "Voi, älkää tinkikö!" pyysi vanhempi nainen. "Kaksi louisdoria, kolme, kaksikymmentä louisdoria, kunhan vain lähdetään heti eikä matkalla minnekään pysähdytä."

      "Yksi louisdor riittää, madame", vastasi upseeri. Kääntyen sitten ajurin puoleen hän lisäsi:

      "No olkoon, senkin lurjus, mutta alas sieltä istumasta ja aukaise vaunujen ovi!"

      "Maksu ennakolta!" vaati ajuri.

      "Vai sitä sinä vaadit!"

      "Sitä, ja siihen minulla on oikeus."

      Upseeri näytti aikovan rynnätä hänen kimppuunsa.

      "Maksetaan etukäteen, maksetaan", ehätti vanhempi nainen ja pisti kiireesti käden taskuunsa.

      "Voi Jumalani!" kuiskasi hän seuralaiselleen, "minulla ei olekaan kukkaroa."

      "Todellako?"

      "Entä te, Andrée, onko teillä kukkaronne?" Nuori nainen kopeloi nyt vuorostaan taskussaan yhtä levottomasti.

      "Minä… ei minullakaan."

      "Hakekaa joka taskusta."

      "Ei se auta!" huudahti nuori nainen harmistuneena, sillä hän huomasi upseerin pitävän heitä silmällä tämän pulman aikana, ja kuskina istuva koiranleuka avasi jo leveän suunsa nauruun onnitellen itseään siitä, mitä mielessään ehkä piti hyvänä varokeinona.

      Molemmat naiset hakivat turhaan; kumpikaan ei löytänyt edes yhtä kolikkoa.

      Upseeri näki heidän hermostuvan, punastuvan ja taas kalpenevan. Tila kävi kiusalliseksi.

      Naiset aikoivat jättää pantiksi jotkin ketjut tai muun koristeen, mutta silloin upseeri, säästääkseen heiltä lisäharmin, joka olisi loukannut heidän hienotunteisuuttaan, otti kukkarostaan yhden louisdorin ja antoi sen ajurille.

      Tämä otti rahan, tarkasti ja punnitsi sitä kädessään, sillä välin kun toinen naisista kiitti upseeria; sitten hän avasi vaunujen oven, ja nainen nousi niihin seuralaisensa kera.

      "Ja nyt, senkin pöhkö", sanoi nuori mies ajurille, "viet nämä naiset rivakasti ja varsinkin rehellisesti, kuuletko?"

      "Sitä ei teidän, upseeri, tarvitse minulle muistuttaa. Sehän on itsestään selvää."

      Tämän lyhyen puhelun aikana naiset neuvottelivat keskenään. Heistä tuntui todellakin kauhealta nähdä, että heidän oppaansa ja suojelijansa oli aikeissa poistua.

      "Madame", lausui hiljaa nuorempi nainen, "hän ei saa meitä jättää."

      "Miksi ei? Kysytään häneltä, mikä on hänen nimensä ja osoitteensa. Huomenna lähetämme hänelle takaisin hänen rahansa ja liitämme siihen kiitokset, jotka te saatte kirjoittaa."

      "Ei, madame, ei, pitäkäämme hänet mukana, sitä rukoilen teiltä. Jos ajuri vilpistelee tai alkaa matkalla rettelöidä… nyt on hyvin huono keli… keltä silloin voimme pyytää apua?"

      "Mutta onhan meillä hänen numeronsa ja asianomainen lupakirjansa."

      "Hyvä kyllä, madame, ja senkin tiedän, että voisitte jälkeenpäin toimittaa hänelle selkäsaunan; mutta sittenkään ette ehtisi takaisin Versaillesiin tänä iltana, ja mitä silloin sanottaisiin, Herran nimessä!"

      Vanhempi naisista alkoi harkita.

      "Se on totta", myönsi hän.

      Mutta tällöin upseeri jo kumarsi sanoakseen hyvästi.

      "Hyvä herra, kuulkaa", sanoi Andrée saksaksi, "vielä sananen, jos suvaitsette."

      "Kuten käskette, madame", vastasi upseeri ilmeisesti kiusaantuneena, mutta yhä pysyen näöltään, ääneltään, vieläpä sävyltään täydellisen kohteliaana.

      "Hyvä herra", jatkoi Andrée, "kun jo olette meille osoittanut niin suuria palveluksia, ette voine enää olla suostumatta erääseen pyyntöömme."

      "Puhukaa."

      "No niin, meidän täytyy tunnustaa, että pelkäämme tuota ajuria, joka alusta saakka rettelöitsi."

      "Suotta te olette levottomia", vastasi upseeri. "Minä tiedän hänen numeronsa, 107, ja hänen lupakirjansa on annettu osastosta Z. Jos hän teille tuottaisi ikävyyksiä, kääntykää minun puoleeni."

      "Teidän puoleenne!" virkkoi Andrée vahingossa ranskaksi. – "Kuinka te pyydätte meitä kääntymään puoleenne, kun emme tiedä edes nimeänne."

      Nuori mies astahti askeleen taaksepäin.

      "Vai puhutte te ranskaa!" huudahti hän ällistyneenä. "Osaatte ranskaa, mutta olette jo puoli tuntia piinannut minua mongertamaan saksaa! Todellakin, madame, se on häijyä."

      "Anteeksi, monsieur", tarttui nyt puheeseen ranskaksi toinen nainen, joka riensi uljaasti auttamaan hätääntynyttä seuralaistaan. "Voinette käsittää, että vaikkemme olisikaan muukalaisia, emme silti ole kotiutuneet Pariisiin, saatikka ajurinvaunuihin. Olette kylliksi maailmanmies ymmärtämään, ettemme nyt ole siinä asemassa, mikä meille kuuluu. Tekisitte meille huonon palveluksen, jos teette sen vain puoliksi. Epähienoa olisi ruveta vähemmän hienotunteiseksi kuin mitä olette tähän asti ollut. Meillä on teistä hyvä käsitys, monsieur; älkää käsittäkö meitä pahalta kannalta, ja jos voitte meille tehdä palveluksen, tehkää se ilman ehtoja tai sallikaa meidän kiittää teitä ja etsiä itsellemme muuta tukea."

      "Madame",