Bastiljin valloitus. Dumas Alexandre

kertaa kuin tohtorin puhekin, voi hän heti vastata, että vaikka hänellä olikin suuri rakkaus kälyvainajaa kohtaan ja vaikka hän suuresti rakastikin veljenpoikaansa, ei hän mitenkään voinut pienten tulojensa vuoksi ruveta lisäämään menojaan.

      Tohtori olikin odottanut tätä vastausta; se ei siis häntä vähääkään ihmetyttänyt. Hän oli kaikkein uusien ajatusten suuri harrastaja, ja kun Lavaterin teoksen ensimmäinen osa juuri äskettäin oli ilmestynyt, sovellutti hän tämän zürichiläisen filosofin ihmeoppia neiti Angéliquen laihoihin ja kellertäviin kasvoihin.

      Tuloksena tästä tarkastuksesta oli, että vanhanpiian pitkä nenä, pienet kiiluvat silmät, ohuet huulet todistivat samassa henkilössä yhtyneen ahneuden, itsekkyyden ja teeskentelyn.

      Olemme jo sanoneet, että saamastansa vastauksesta hän ei vähääkään hämmästynyt. Mutta huomiontekijänä hän tahtoi nähdä, kuinka pitkälle tämä tekopyhä olento kehittäisi kaikki kolme huonoa ominaisuuttaan.

      "Mutta, neiti", sanoi hän, "onhan Ange Pitou orpo, veljenpoikanne."

      "Mutta ajatelkaahan toki, herra Gilbert", muistutti vanhapiika, "hän lisäisi menojani kuudella soulla päivässä, vaikka laskenkin huokeiden hintojen mukaan, sillä tuo nulikka syö ainakin naulan leipää päivässä."

      Pitou väänsi naamansa virniin, sillä hän söi tavallisesti puolitoista naulaa jo aamiaisekseen.

      "Puhumattakaan, mitä menee hänen vaatteittensa puhdistamiseen", jatkoi neiti Angélique, "sillä muistan hänen likaavan niitä kovasti."

      Tottahan oli, että Pitou likasi vaatteensa, kun muistaa, millaista elämää hän vietti, mutta se tunnustus on annettava hänelle, että hän repi vielä enemmän kuin likasi.

      "Hyi, neiti Angélique", sanoi tohtori, "tehän harjoitatte kristillisiä hyveitä ja teette tällaisia laskelmia, kun on kysymyksessä veljenpoikanne ja kummipoikanne."

      "Puhumattakaan hänen vaatteittensa kunnossapitämisestä", huudahti vanha tekopyhä, sillä hän muisti nähneensä kälynsä Madeleinen ompelevan paljon paikkoja veljenpoikansa takkiin ja housujen polviin.

      "Te siis kieltäydytte ottamasta veljenpoikaanne luoksenne", sanoi tohtori. "Tämän orvon, jonka täti ajaa kynnykseltään, täytyy siis mennä kerjäämään almua vieraitten luota."

      Vaikka neiti Angélique olikin saita, käsitti hän varsin hyvin joutuvansa huonoon valoon, jos hänen kieltonsa tähden veljenpojan täytyisi turvautua tähän äärimmäiseen keinoon.

      "Ei", sanoi hän, "minä otan hänet luokseni."

      "Ah!" sanoi tohtori iloiten, löytäessään hellän tunteen tässä kuihtuneeksi luulemassaan sydämessä.

      "Niin", jatkoi vanhapiika, "minä suosittelen häntä Bourg-Fontainen augustinilaismunkeille, jotta ne ottaisivat hänet luostariin palvelevaksi veljeksi."

      Olemme jo maininneet, että tohtori oli filosofi. Tietäähän jokainen, mitä filosofin nimi siihen aikaan merkitsi.

      Hän päätti siis heti riistää augustinilaisilta oppilaan, ja tämän hän teki yhtä innokkaasti kuin augustinilaiset olisivat riistäneet oppilaan filosofeilta.

      "No siis", lausui hän pistäen kätensä syvään taskuunsa, "koska elätte niin ahtaissa oloissa, rakas neiti Angélique, että teidän on varojen puutteessa pakko ajaa veljenpoikanne vieraitten hoitoon, niin etsin jonkun muun, joka edullisemmin kuin te voi käyttää sen rahaerän, jonka aion luovuttaa tämän orvon pojan hyväksi. – Minun on palattava Amerikkaan. Ennen lähtöäni jätän Pitoun jonkun puusepän tai vaununtekijän oppiin. Hän itse saa valita työalansa. Poissaollessani hän kehittyy ja palatessani jo osaa ammattinsa, ja silloin saan nähdä, mitä voin tehdä hänen hyväkseen. Syleile siis, poika, tätiäsi, ja lähtekäämme pois."

      Tuskin oli tohtori lopettanut, kun Pitou jo riensi kunnia-arvoista tätiään kohden, ojentaen pitkät käsivartensa. Hän tahtoi mitä pikimmin syleillä tätiä, kun tämä suudelma vain olisi ikuisen eron merkkinä heidän välillään.

      Mutta kuullessaan tuon sanan "rahaerän" ja nähdessään tohtorin pistävän kätensä taskuun, missä se vaistomaisesti kilisteli suuria écuita, joiden määrän voi suunnilleen laskea taskun pullistumisesta, tunsi vanhapiika ahneuden kuumeen nousevan sydämeensä asti.

      "Tiedättehän, rakas herra Gilbert, erään seikan", sanoi hän.

      "Minkä"? kysyi tohtori.

      "No sen, hyvä Jumala, ettei kukaan koko maailmassa voi rakastaa tätä orpo-raukkaa niin paljon kuin minä."

      Ja laihoilla käsivarsillaan hän syleili Pitouta ja painoi pojan kummallekin poskelle suudelman, joka sai tämän värisemään kiireestä kantapäähän asti.

      "Kyllähän minä sen tiedän", sanoi tohtori. "Ja niin paljon luotinkin teidän sukulaisrakkauteenne, että toin hänet suoraa päätä teidän, hänen lähimmän turvaajansa, luo. Mutta sananne ovat samalla kertaa ilmaisseet minulle, että tahtonne on hyvä, mutta varanne pienet, – te olette niin köyhä, ettette mitenkään voi auttaa teitä vielä köyhempää."

      "Mutta, hyvä herra Gilbert", sanoi vanhapiika, "onhan Jumala taivaassa, ja sieltähän hän antaa ravinnon kaikille luoduilleen."

      "Se on kyllä totta", vastasi Gilbert, "mutta vaikka hän antaakin ravinnon taivaan linnuille, niin hän ei orpoja ota mihinkään ammattioppiin. Ja ammattia juuri on Ange Pitoun opittava, ja tätä te ette voi pienten varojenne vuoksi saada toimeen."

      "Mutta jos te annatte tuon rahaerän?"

      "Minkä rahaerän?"

      "Sen, josta juuri puhuitte, rahasumman, joka on taskussanne", lisäsi vanhapiika ojentaen koukkuiset sormensa ruskean puvun taskua kohden.

      "Tietysti sen annan, rakas neiti Angélique", sanoi tohtori. "Mutta ilmoitan jo edeltäpäin tekeväni sen vain yhdellä ehdolla."

      "Millä?"

      "Että poika saa oppia jonkun ammatin."

      "Hän saa sen oppia, minä vakuutan teille", sanoi vanha tekopyhä, katse yhä kiintyneenä taskuun, jonka heilahtelemista hänen silmänsä tarkkasivat.

      "Lupaatteko sen minulle?"

      "Lupaan."

      "Aivan vakavasti?"

      "Jumalan totuuden kautta, rakas herra Gilbert. Teen vaikka valan."

      Ja neiti Angélique ojensi kyhmyiset sormensa valantekoon.

      "Hyvä on", sanoi tohtori ottaen taskustaan kiinnipauloitetun kukkaron. "Niinkuin näette, olen valmis antamaan rahaa; oletteko te vuorostanne valmis vastaamaan pojasta?"

      "Ristin kautta, olen herra Gilbert."

      "Älkäämme vannoko niin paljon, rakas neiti, vaan allekirjoittakaamme sitä enemmän."

      "Minä allekirjoitan, herra Gilbert, minä allekirjoitan."

      "Notaarin läsnäollessa?"

      "Notaarin läsnäollessa."

      "Lähtekäämme siis ukko Niguetin luo."

      Ukko Niguet, jolle tohtori Gilbert pitkäaikaisen tuttavuutensa vuoksi antoi tämän nimityksen, oli – niinkuin Neiti de Taverney-romaaniimme tutustuneet lukijamme muistavat – paikkakunnan tunnetuin notaari.

      Niguet oli neiti Angéliquenkin notaari, eikä tällä siis ollut mitään tohtorin tekemää valintaa vastaan. Vanhapiika seurasi häntä notaarin luo. Täällä laadittiin asianomainen sitoumus, jossa neiti Rose-Angélique Pitou sitoutui ottamaan huostaansa veljenpoikansa Louis-Ange Pitoun ja opettamaan tälle kunniallisen ammatin, saaden tästä korvaukseksi kaksisataa livreä vuodessa. Sitoumus tehtiin viideksi vuodeksi. Tohtori jätti notaarille kahdeksan sataa livreä; kaksisataa oli maksettava etukäteen.

      Seuraavana päivänä tohtori läksi Villers-Cotteretsista, järjestettyään muutamia tiliasioita erään tilanhoitajansa kanssa, josta myöhemmin puhumme. Ja neiti Pitou iski kuin haukka näihin edeltäpäin maksettuihin kahteensataan