Bastiljin valloitus. Dumas Alexandre

kysyi Pitou levottomana.

      "Latine", vahvisti opettaja.

      Pitou huokasi syvään.

      Syntyi hetkisen kestävä vaitiolo, jona aikana linnan torilla leikkivien koululaisten iloiset huudot kuuluivat Ange Pitoun korviin. Hän huokasi toistamiseen vielä syvempään.

      "Quid virtus? Quid religio?" kysyi apotti.

      Nämä opettajan ponnekkaasti lausumat sanat kaikuivat Pitou-raukan korvissa kuin tuomiopäivän enkelin torventoitotus. Hänen silmänsä himmenivät, ja sinä hetkenä hän pinnistäessään ajatuksiansa käsitti, että ihminen voi tulla hulluksi.

      Mutta vaikka tämä aivotoiminta olikin hyvin voimakas, ei se johdattanut mihinkään tulokseen, ja vastaus viipyi tavattoman kauan. Kuului pitkällinen tohiseva ääni, kun kysyjä hitaasti veti nuuskaa nenäänsä.

      Pitou huomasi, että hänen täytyi kiiruhtaa loppuun.

      "Nescio", sanoi hän, toivoen saavansa tietämättömyytensä anteeksi tunnustaessaan sen latinankielellä.

      "Etkö tiedä mitä on hyve!" huudahti apotti tukehtumaisillaan raivosta. "Etkö tiedä, mitä on uskonto!"

      "Kyllä minä siihen osaan vastata", sanoi Ange, "mutta en latinaksi."

      "Mene siis Arkadiaan, juvenis! Kaikki on meidän välillämme loppunut, senkin epatto!"

      Pitou oli niin masentunut, ettei osannut paeta, vaikka apotti veti patukan vyöstänsä yhtä arvokkaasti kuin sotapäällikkö paljastaisi miekan huotrasta taistelun alkaessa.

      "Mutta miten minun sitten käy?" kysyi poikaparka käsiensä riippuessa hervottomina. "Miten minun sitten käy, ellen pääsekään seminaariin?"

      "Käyköön kuinka tahansa, se on minusta, hitto vieköön, yhdentekevää."

      Kunnon apotti oli niin kiukuissaan, että melkein kirosi.

      "Mutta ettekö siis tiedä, että tätini jo täydesti uskoo näkevänsä minut pappina."

      "Siinä tapauksessa hän saa tietää, ettet kelpaa valmistautumaan edes suntioksi."

      "Mutta, herra Fortier…"

      "Minä käsken sinua lähtemään; limina linguae."

      "Olkoon siis niin!" sanoi Pitou kuin mies, joka tekee tuskallisen päätöksen, mutta tekee sen kuitenkin. "Saanko viedä mukanani pulpettini?" kysyi hän toivoen, että sinä väliaikana apotin sydän ennättäisi lauhtua hellemmäksi.

      "Tietysti", lupasi apotti. "Ja kaikki, mitä se sisällänsä pitää."

      Pitou nousi surkeana portaita ylös, sillä luokkahuone oli toisessa kerroksessa. Hän tuli huoneeseen, missä noin neljäkymmentä oppilasta oli ollut tekevinään työtä ison pöydän ääressä, kohotti varovaisesti pulpettinsa kantta, nähdäkseen olivatko kaikki hänen hoidokkinsa tallella. Hän tarttui pulpettiinsa huolellisesti, suojellakseen vaalimiansa eläviä, ja läksi hitaasti astelemaan käytävää pitkin.

      Portaiden ylipäässä odotti apotti Fortier käsi ojolla näyttäen patukalla portaita kohti.

      Hänen täytyi mennä tästä vaarallisesta ahtaasta paikasta. Ange kyyristyi niin pieneksi ja nöyräksi kuin mahdollista. Se ei estänyt, että hän sai viimeisen läimäyksen siitä aseesta, jonka avulla apotti Fortier oli kasvattanut parhaimmat oppilaansa. Vaikka sitä oli käytetty Ange Pitoun suhteen enemmän ja voimakkaammin kuin toisten, ei se hänessä ollut saanut aikaan kovinkaan kehuttavia tuloksia, kuten olemme huomanneet. Ange Pitoun kuivatessa viimeisen kyynelen silmästään ja astellessa Pleuxin kaupunginosaa kohden, missä hänen tätinsä asui, puhukaamme hiukan hänen ulkomuodostaan ja menneisyydestään.

      II

      TODISTETAAN, ETTÄ TÄTI EI AINA OLE YHTÄ HYVÄ KUIN ÄITI

      Louis-Ange Pitoun oli, niinkuin hän keskustelussaan apotti Fortierin kanssa oli maininnut, kertomuksemme alussa seitsemäntoista ja puolen vuoden vanha. Hän oli pitkä ja laiha poika, jolla oli keltainen tukka, punaiset posket ja taivaansiniset silmät. Tuore ja viaton nuoruus hehkui hänen suurehkon suunsa huulilla, ja kun hän ne avasi oikein selälleen, näkivät kaikki ne, joiden kanssa hän joutui syömään, kaksi riviä isoja, perin kirkkaita hampaita. Pitkien, luisevien käsivarsien päässä oli lujarakenteiset kourat, jyhkeät kuin kurikat. Sääret olivat hiukan köyrät, polvesta pikkulapsen pään kokoiset, ja näkyivät selvästi tiukkojen mustien housujen läpi. Jalat olivat isot, mutta kuitenkin mukavasti saaneet sijansa vasikannahkakengissä, jotka punersivat paljosta käyttämisestä. Hänen yllään oli ruskeasta palttinasta tehty mekko, joka oli puoliksi takki, puoliksi pusero. Tällaiselta näytti puolueettomasti ja tarkalleen kuvattuna apotti Fortierin entinen oppilas.

      Nyt meidän on vielä kuvattava hänen luonnettansa.

      Ange Pitou jäi orvoksi kahdentoista ikäisenä; silloin hän onnettomuudekseen menetti äitinsä, jonka ainoa lapsi hän oli. Isä oli kuollut ennen kuin poika vielä oikein pystyi ajattelemaankaan, ja kun äiti-raukka jumaloi Ange Pitouta, sai tämä tehdä oman mielensä mukaan kaikessa. Täten oli hänen ruumiillinen kehityksensä ollut oivallinen, mutta henkinen puoli oli saanut jäädä syrjään. Ollen syntynyt kauniissa Haramontin kylässä, penikulman päässä kaupungista, metsän keskellä, hän heti ensimmäisillä retkillään alkoi tutkistella kotiseutunsa metsää ja käydä sotaa siellä asustavia eläimiä vastaan. Kun hänen lahjansa täten olivat kohdistuneet yhteen ainoaan suuntaan oli Ange Pitou kymmenen vanhana erinomainen salakyttä ja ensiluokkainen linnunpyytäjä. Ja tämän kaiken hän oli oppinut itsestään kenenkään opastamatta, ohjaajanaan vain se oma voima ja vaisto, jonka luonto antaa metsän keskellä asuvalle ja joka ominaisuus näyttää olevan osa siitä lahjasta, jonka se antaa eläimille. Senvuoksi hän tiesikin kaikki hirvien ja jänisten kulkutiet. Kolmen penikulman laajuudelta hän tunsi jokaisen suosilmän, ja kaikkialla näkyi hänen käyräpuukkonsa jälkiä, kun hän oli taitellut sopivia oksia pyydyksiään varten. Taukoamatta ollen näissä erikoisissa puuhissa hän oli kehittynyt ylen eteväksi omalla alallaan.

      Kun hänellä oli pitkät käsivarret ja vahvat polvet, joiden avulla hän jaksoi kiivetä paksuimpiakin runkoja myöten, kapusi hän korkeimpiinkin puihin etsimään linnunpesiä niin nokkelasti ja varmasti, että toverit häntä ihailivat, ja jos hän olisi asunut lähempänä päiväntasaajaa, niin apinat olisivat häntä kunnioittaneet sen taidon vuoksi, jonka hän oli saavuttanut erikoisessa linnunmetsästyksessä, joka aikuisiakin suuresti miellyttää. Metsästäjä houkuttelee linnut ansoilla varustettuun puuhun ja matkii äänellä närhiä tai huuhkajaa, joita muu lintumaailma yleensä kovasti vihaa. Jokainen rastas, tiainen, sirkku lentää kiiruimman kautta nokkiakseen höyhenen vihollisestaan ja useimmissa tapauksissa paneekin oman henkensä vaaraan. Pitoun toverit käyttivät oikeata huuhkajaa tai närhiä tai erikoista pilliä, jonka avulla voivat mitenkuten matkia näiden lintujen ääntä. Mutta Pitou halveksi näitä keinoja ja tällaisia valmisteluja. Hän turvautui omiin keinoihinsa ja viritti ansan käyttäen luonnonlahjojaan. Suullaan hän matki noita huutoja, joiden avulla hän houkutteli toiset linnut, jopa samaan lajiinkin kuuluvat, ne kun pettyivät kuullessaan nämä huudot, sillä ne olivat siksi hyvin matkittuja.

      Suolla pyydystäessään Pitou käytti "aasinsiltaa", ja epäilemättä hän olisi kokonaan halveksinut tämän taiteellista valmistamista, ellei se pyydyksenä olisi tuottanut runsaasti. Vaikka hän halveksikin tätä liian helppoa metsästystapaa, eivät kuitenkaan etevimmätkään pyydystäjät osanneet yhtä hyvin kuin hän peittää ruohoilla liian suurta lammikkoa, kunnes se oli vireessä, kuten metsästäjänkielellä sanotaan. Kukaan ei osannut Pitoun tavoin asettaa ansaansa sellaiseen kaltevaan asemaan, ettei viekkainkaan lintu päässyt juomaan sen ylitse tai alitse. Eikä kellään ollut niin varmaa kättä eikä niin tarkkaa silmää kaataessaan risiiniöljyä ja liimaa yhteen, jotta siten syntyvä pyydystysliima ei tullut liian veteläksi tai liian tahmeaksi.

      Kun ihmistä arvostellaan hänen lahjojensa perusteella, muuttuu tämä arvonanto sen mukaan, missä kulloinkin ollaan. Haramontin kylässä, talonpoikien keskuudessa, jotka