Bastiljin valloitus. Dumas Alexandre

suuresta joukosta ja astelivat vasu kainalossa niin hitaasti, että arvasi heidän kaihomielin jättävän toisten leikit, kotiaan kohden, missä heitä odotti leivos tai namu palkaksi siitä, että he olivat luopuneet torille jääneiden iloista. Näiden takit oli melkein ehjät ja heidän housunsa tavallisesti moitteettomassa asussa, mikä seikka yhdessä heidän siivoutensa kanssa herätti pilkanhalua jopa vihaakin huonommin puetuissa ja kasvatetuissa koulutovereissa.

      Lukuunottamatta näitä kahta lajia oppilaita, joita olemme sanoneet pelaaviksi ja siivoiksi oppilaiksi, oli kolmaskin ryhmä, jota nimitämme laiskoiksi oppilaiksi. He eivät juuri milloinkaan lähteneet toisten kanssa torille pelaamaan eivätkä kulkeneet kotiaankaan, koska tämä onneton ryhmä oli melkein aina joutunut "istumaan". Tämä merkitsee sitä, että sillä välin kun heidän toverinsa suoritettuaan käännökset ja kirjoitukset pyörittivät hyrriään tai mutustelivat leivoksiaan, he saivat jäädä koulupenkeilleen tai pulpettiensa ääreen suorittaakseen välitunneilla kirjoitukset ja käännökset, joita eivät oppituntien aikana olleet saaneet valmiiksi – ellei heidän syyllisyytensä ollut niin suuri, että saivat maistaa raippaa, vitsaa tai tukistusta.

      Jos olisi kulkenut sitä tietä, jota myöten oppilaat lähtivät koulustaan, päinvastaiseen suuntaan, olisi ensiksikin joutunut tielle, joka vei hedelmäpuutarhan ohitse, päättyäkseen suureen pihaan, missä väliaikoina oleskeltiin. Jos olisi tullut tähän pihaan, olisi kuullut voimakkaan ja pontevan äänen portaiden yläpäästä ja nähnyt koulupojan, joka meidän on puolueettomana historioitsijana pakko sijoittaa kolmanteen, siis laiskojen luokkaan, rientävän portaita alas, heiluttaen hartioitaan samalla tapaa kuin aasit tekevät heittäessään ratsastajan selästään tai koulupojat karkoittaakseen patukan kirvelyn.

      "Sinä senkin pakana, senkin kirottu!" huusi ääni, "senkin käärme, mene tiehesi, lähde pois! Vade! Vade! [Mene! Mene! – Suom.] Muista, että olen kolmen vuoden ajan ollut kärsivällinen, mutta että on olemassa vintiöitä, jotka saisivat taivaallisen isänkin kärsivällisyyden loppumaan. Nyt tämä saa jo loppua, kokonaan loppua. Ota oravasi, ota sammakkosi, ota sisiliskosi, ota silkkimatosi, ota kuoriaisesi ja palaa tätisi luo, palaa setäsi luo, jos sinulla sellainen on, mene vaikka hiiteen, kunhan vain en enää joudu sinua näkemään! Vade! Vade!"

      "Hyvä herra Fortier, antakaa minulle anteeksi", kuului portailta rukoileva ääni. "Kannattaako teidän kiivastua yhden pienen lausevian ja muutaman kielivirheen tähden, joiksi niitä sanotte!"

      "Kolme lausevikaa ja seitsemän kielivirhettä kaksikymmentäviisi riviä pitkässä kirjoituksessa!" huusi yhä kiivaammin äreä ääni.

      "Sattui sillä tavoin tänään, herra apotti, tunnustan sen kyllä, mutta torstai on aina onnettomuuspäiväni. Jos huomenna kirjoitukseni olisi hyvä, niin ettekö antaisi anteeksi tämänpäiväistä huonoa onneani? Ettekö antaisi, herra apotti?"

      "Kolmena vuotena olet aina ainekirjoituspäivänä vastannut minulle samalla lailla, senkin laiskuri! Ja tutkinto on määrätty marraskuun ensimmäiseksi päiväksi, ja minä olen tätisi Angéliquen pyynnöstä asettanut sinut ehdokkaaksi Soissonin vapaaksi tullutta opintorahaa varten. Aivanhan häpeisin silmät päästäni, kun näkisin oppilaani tulevan hyljätyksi ja kuulisin julistettavan: Ange Pitou on aasi, Angelus Pitovius asinus est."

      Rientäkäämme sanomaan, jotta lukijan mielenkiinto oikealla tavalla kohdistuisi häneen, että Ange Pitou, jonka nimen apotti näin oivalla tavalla käänsi latinankieliseksi, on tämän kertomuksen päähenkilö.

      "Hyvä herra Fortier, rakas opettaja!" vastasi oppilas epätoivoissaan.

      "Minäkö sinun opettajasi!" kiivaili apotti suuttuneena tällaisesta nimityksestä. "Jumalan kiitos, en ole enää sinun opettajasi yhtä vähän kuin sinäkään olet oppilaani. Minä hylkään sinut, en tunne sinua enää. Soisin, etten koskaan olisi sinua nähnyt. Kiellän sinua mainitsemasta nimeäni, edes tervehtimästäkään. Retro, onneton, retro!" [Poistu! – Suom.]

      "Herra apotti", jatkoi Pitou-poloinen, joka näytti koettavan kaikin tavoin olla joutumatta riitoihin opettajansa kanssa, "herra apotti, minä rukoilen, älkää lakatko suosimasta minua yhden puutteellisen ainekirjoituksen vuoksi."

      "Ahaa", sanoi apotti, joka oli joutunut suunniltaan kuullessaan tämän viimeisen rukouksen ja tullen neljä askelmaa alaspäin, Ange Pitoun samalla kertaa peräytyessä portaiden neljä viimeistä askelmaa pihalle, "ahaa, sinä turvaudut logiikkaan, kun et osaa ainetta kirjoittaa! Sinä koettelet, kuinka pitkälle kärsivällisyyteni menee, kun et osaa erottaa laatusanaa teonsanasta!"

      "Herra apotti, tehän olette ollut minulle niin hyvä", vastasi kielivirheitten tekijä, "teidän ei tarvitse muuta kuin virkkaa sana piispalle, joka kuulustelee meitä."

      "Minäkö, onneton, valehtelisin vastoin omaatuntoani!"

      "Siinä tekisitte hyväntyön, herra apotti, ja Jumala antaisi sen teille anteeksi."

      "Ei koskaan, ei koskaan!"

      "Ja kukapa tietää, ehkä tutkijat eivät olekaan minun suhteeni sen ankarampia kuin rintaveljeni Sebastien Gilbertin suhteen kun hän viime vuonna kilpaili Pariisin opintorahasta. Hän se vasta tekikin kielivirheitä. Luojan kiitos, vaikka oli vasta kolmentoista vanha ja minä olen jo seitsemäntoista."

      "Tämä on toden totta typerää", päivitteli apotti astuessaan portaita alas ja tullen vuorostaan näkyviin patukka kädessään, Pitoun pitäessä itsensä ja opettajan välillä saman etäisyyden. "Niin, minä sanon, että tämä on typerää", lisäsi hän pannen käsivartensa ristiin ja katsoen yrmeästi oppilaaseensa. "Tämä on siis tulos dialektiikan opetuksesta! Senkin pässinpää, näinkö sinä muistat säännön: Noti minora, loqui majora volens. Juuri sen vuoksi, että Gilbert oli sinua nuorempi, annetaan neljäntoista vanhalle anteeksi enemmän kuin sinulle, kahdeksantoistavuotiaalle tyhmeliinille."

      "Aivan oikein, ja senkin vuoksi, että hänen isänsä on herra Honoré Gilbert, joka saa vuotuisia korkoja maa-alueistaan yksistään Pilleleuxin tasangolla kahdeksantoista tuhatta livreä", vahtasi järkeilevä poika surkealla äänellä.

      Apotti Fortier katsoi Pitouhun suu supussa ja otsaa rypistäen.

      "Nyt et ole yhtä typerä kuin äsken", mutisi hän oltuaan hetken vaiti ja tarkasteltuaan poikaa… "Mutta tämä on vain todenmukaista eikä todistettua. Species, non autem corpus."

      "Jospa olisin sellaisen miehen poika, jolla on kahdeksantoista tuhannen markan vuotuiset korkotulot!" jatkoi Ange Pitou huomattuaan vastauksensa vaikuttaneen opettajaan.

      "Mutta sitä et ole. Sensijaan olet vähätietoinen, niinkuin se houkkio, josta Juvenalis puhuu; lause on pakanallinen" – apotti teki ristinmerkin – "mutta yhtä kaikki sattuva. Arcadius juvenis. Voinpa lyödä vetoa, ettet edes tiedä, mitä merkitsee Arcadius?"

      "Totta kai, arkadialainen", vastasi Ange Pitou suoristaen ylpeänä vartalonsa.

      "Mitä muuta vielä?"

      "Mitäkö muuta?"

      "Arkadia oli seutu, missä oli paljon aaseja, ja muinaisaikoina merkitsi asinus samaa kuin stultus."

      "En ole tahtonut selittää asioita sillä tavalla", vastasi Pitou, "sillä en voinut uskoa, että arvoisan opettajani vakava mieli alistuisi ivaan."

      Apotti Fortier katsoi häneen toistamiseen yhtä tiukasti kuin äskenkin.

      "Kautta kunniani", mutisi hän hiukan heltyen kuullessaan oppilaansa imartelevan lauseen, "toisinaan voisi uskoa, ettei tuo taulapää olekaan niin typerä kuin miltä hän näyttää."

      "Hyvä herra apotti", sanoi Pitou, joka ei tosin ollut kuullut opettajansa sanoja, mutta oli hämmästyksekseen huomannut armeliaan ilmeen palanneen opettajansa kasvoille, "antakaa minulle anteeksi, niin saatte nähdä, kuinka kauniin ainekirjoituksen laadin huomenna."

      "Olkoon niin", sanoi apotti pistäen välirauhan merkiksi patukan vyöhönsä ja lähestyen Pitouta, joka opettajansa rauhaa harrastavan liikkeen huomatessaan jäi paikalleen.

      "Oi, kiitos, kiitos!" huudahti oppilas.

      "Odotahan