Leo Tolstoin kertomuksia. Лев Николаевич Толстой

tuli sääli vierasta ja hän mieltyi häneen. Ja äkkiä vieras kävi iloisen näköiseksi, lakkasi rypistelemästä kasvojaan, loi silmänsä Marttaan ja hymyili.

      Saivat siitä syöneeksi; eukko korjasi ruuan ja rupesi kuulustelemaan vierasta:

      – Mistä kaukaa vieras on?

      – En minä ole näiltä tienoilta.

      – Kuinkas sinä tielle jouduit?

      – Minä en saa sanoa.

      – Kukas sinut ryöväsi?

      – Minua on Jumala rangaissut.

      – Noin alastiko sinä istuit?

      – Näin alasti vaan istuin ja palelin; Simo näki minut ja armahti: riisui päältään kauhtanan, puki sen päälleni ja käski tulla mukanaan. Täällä taasen sinä minut syötit, juotit ja säälit. Jumala teitä siitä palkitkoon.

      Martta nousi, otti akkunasta Simon vanhan paidan, juuri sen, jota oli paikkaellut, ja ojensi sen vieraalle. Sai vielä housutkin ja ojensi ne miehelle.

      – Otas tuo; eihän sinulla näy olevan paitaakaan. Pue se päällesi ja asetu makaamaan, mihin mielesi tekee, laudoille tai uunille.

      Vieras riisui kauhtanan, pukeutui paitaan ja meni laudoille maata.

      Martta sammutti kynttilän, otti kauhtanan ja kiipesi ukkonsa viereen.

      Peitti sitten itsensä kauhtanan liepeellä, makaa, vaan ei nuku; vieras pyörii vaan hänen ajatuksissaan.

      Surulliseksi käypi hänen mielensä, muistellessaan, että vieras söi viimeisen kyrsän ja ettei huomenna ole leivänmurua; muistellessaan antaneensa pois paidan ja housut; mutta kun samalla muistaa hänen hymyilynsä, käy hänen sydämmensä niin riemuisaksi.

      Kaukaa Martta ei maannut, kun jo kuuleekin, ettei Simokaan nuku, kuinka se kiskoo kauhtanaa päälleen.

      – Simo kuuleppas!

      – Häh!

      – Leipä on aivan lopussa, enkä minä tullut uutta alustaneeksi. Kuinka sitä huomenna tullaan toimeen? Lainaisinko Liisa-tätiltä?

      – Kyllä Herra pitää huolen huomisesta.

      Akka vaikeni vähäksi aikaa.

      – Kyllä se näyttää kunnon ihmiseltä, mutta miksi se ei puhu mitään itsestään?

      – Varmaankaan ei saata.

      – Simo hoi!

      – Mitä nyt?

      – Me kyllä annamme, mutta miksi meille ei kukaan mitään anna.

      Simo ei osannut siihen mitään vastata. Sanoi siis: "Kyllä sitä jo on puhuttu kylliksi." kääntyi toiselle kupeelleen ja nukkui.

      V

      Aamulla Simo herasi. Lapset makaavat; vaimo oli lähtenyt kylään leivänlainaan. Eilinen vieras istuu yksin penkillä vanhassa paidassa ja kantioissa ja katselee ylöspäin. Hänen kasvonsa olivat paljon kirkkaammat kuin eilen.

      Ja Simo sanoi:

      – Kuinkas nyt, ystäväni: vatsa vaikeroi leipää ja alaston anoo vaatetta. Kunkin täytyy elättää itse itsensä. Mitä sinä osaat tehdä?

      – En minä osaa mitään.

      Simo kummastui ja sanoi:

      – Kyllä kaikkeen oppii, kun vaan on halua.

      – Kun muut tekevät työtä, niin teen minäkin.

      – Mikä sinun nimesi on?

      – Mikaeli.

      – Niin aina Mikaeli; sinä et tahdo ilmoittaa asioitasi; se olkoon sinun oma asiasi; mutta elää täytyy jokaisen. Jos suostut tekemään, mitä käsken, niin minä ruokin sinua.

      – Jumala sinua palkitkoon; kyllä minä teen työtä. Sano, mitä tulee tehdä.

      – Työ on mitä yksinkertaisinta. Katso…

      Mikaeli tarkasteli, otti rihman sormiinsa, heti ymmärsi asian ja teki langanpään.

      Simo osoitti, kuinka lanka oli pidettävä. Senkin hän heti käsitti. Mestari neuvoi, kuinka harjas oli kiinnitettävä, kuinka neulottava; kaikki tämä heti käsitti.

      Näytti Simo hänelle mitä työtä tahansa, heti hän sen ymmärsi, ja kolmantena päivänä hän jo teki työtä niin kuin hän koko ikänsä olisi sitä harjoittanut. Hän tekee työtä pysähtymättä, syö vähän; jos työ loppuu, hän on vaan vaiti ja katselee ylös. Kadulle hän ei käy, liikoja ei puhu, ei laske leikkiä eikä naurahtele.

      Yhden ainoan kerran nähtiin hänen hymyilevän; se oli sinä ensimmäisenä iltana, jolloin emäntä oli asettanut hänelle illallista.

      VI

      Päivä liittyi päivään, viikko viikkoon, täyttyi jo vuosiakin umpeen. Mikaeli elää elämistään Simolla ja tekee työtä. Levisipä ympäriinsä maine, ettei kukaan tee niin puhdasta ja vahvaa työtä kuin Simon työmies. Ja ylenympäri tienoilta ruvettiin tilaamaan Simolta jalkineita ja varallisuus kasvoi Simon kodossa.

      Niinpä kerran, kun Simo ja Mikaeli istuivat talvisaikaan työnsä ääressä, karahutti tuvalle komea reki, kolme hevosta edessä ja monet kellot aisoissa. Katsotaan ikkunasta, reki pysähtyi tuvan eteen, reipas renkipoika hyppäsi etulaudalta aukaisemaan kuomin ovea. Kuomista kömpi turkkiin puettu herra. Päästyään reestä, astui hän Simon taloon ja tuli porstuaan. Martta hyppäsi ja tempasi oven selko seljälleen. Herra kumartui, tuli tupaan, oikaisihe, oli koskea päällään kattoon, valtasipa yksin koko tuvan nurkan.

      Simo nousi seisomaan, kumarsi herraa ja ihmetteli. Simo itse oli näivettynyt, Mikaeli laiha ja Martta taasen tuima ja laiha kuin lastu; mutta tämä herra oli aivan kuin toisen maailman miehiä: turpa punainen ja verevä, kaula kuin härän ja koko ruumis kuin tukista veistetty. Herra henkäisi, riisui turkit, istui penkille ja sanoi;

      – Kuka tässä on mestari?

      Simo astui esiin ja sanoi:

      – Minä, teidän armonne.

      Herra huusi rengilleen: Pekka, tuos tavara tänne.

      Renkipoika juoksi tupaan ja toi kääreen. Herra otti kääreen ja asetti sen tuolille.

      – Aukaise se, sanoi herra. Renki aukaisi.

      Herra tokkasi sormellaan nahkaan ja sanoi Simolle:

      – Kuules suutari, näetkös nahan?

      – Näen kyllä, teidän ylhäisyytenne, sanoo suutari.

      – Mutta ymmärrätkö sinä myös, mimmoinen tämä nahka on?

      Simo tunnusteli sormin nahkaa ja sanoi:

      – Hyvää on nahka.

      – Sitä minäkin! Sinä pöllö et sellaista nahkaa ole nähnytkään. Se on Saksan nahkaa, maksaa kaksikymmentä ruplaa.

      Simo kävi araksi ja sanoi:

      – Missäpä meikäläinen sellaista saisi nähdä.

      – Niin juuri. Osaatkos sinä tästä nahasta neuloa minulle sopivat saappaat?

      – Osaan, teidän armonne.

      Herra sanoi, huutaen hänelle:

      – Osaat vai! Käsitätkö, kenelle sinun tulee neuloa ja minkälaisista aineksista? Sinun pitää laittaa minulle sellaiset saappaat, jotka kestävät vuoden ratkeumatta ja vääristymättä. Jos kykenet, niin ota sitten työ ja leikkaa nahka, mutta, jollet pysty, niin älä sitten otakkaan äläkä leikkaa nahkaa. Sen sanon sinulle ennalta: jos saappaat ratkeavat tai vääristyvät ennen vuotta – niin toimitan sinut linnaan; jolleivät ratkea eivätkä vääristy ennen vuotta, maksan minä kymmenen ruplaa.

      Simo säikähti eikä tiedä, mitä pitää tehdä. Katsahti Mikaeliin, tokkasi häntä