Leo Tolstoin kertomuksia. Лев Николаевич Толстой

arvatenkin ovat olleet ilkeitä?

      – Ei minulle kukaan ole ollut paha. Jumala on minua rangaissut.

      – Jumala kai; mutta johonkin sitä täytyy päänsä pistää. Minne sinun on mentävä?

      – Sama se minusta.

      Simo kummastui. Mies ei ollenkaan näyttänyt irvihampaalta; hänen puheensa oli lempeä, mutta ei vaan ilmaise mitään itsestään. Simo arveli itsekseen, saattaahan sitä ihmisellä olla kaikenlaista elämässään. Ja hän sanoi miehelle:

      – Käy sitten minun luokseni; lämpenethän edes vähän.

      Simo lähestyi kotoaan; vieras kulkee vaan vieressä eikä jää jälkeen. Alkoipa tuulikin puhaltaa, tunkien Simon paidan sisään. Siitä rupesi hän selviämään, kun pakkanen alkoi palella. Kulkee nokkaansa nipistellen ja akkansa mekkoa tiukemmasti ympärilleen käärien ja arvelee itsekseen: "Näinkö se turkki saatiinkin; menin turkin hakuun ja kadotin kauhtanankin ja kaupan päällisiksi tuon alastoman miehen kotia. Tästä muija ei suinkaan kiittele!" Muistellessaan eukkoansa, tuli Simon ikävä. Mutta kun sai katsahtaneeksi vieraaseen ja kun muisti, kuinka tämä silmäsi häntä kappelin kohdalla, niin tuntui sydämmessä niin sanomaton ilo.

      III

      Simon vaimo toimitti varhain kaikki aamuaskareensa: hakkasi puut, kantoi veden, ruokki lapset. Sitte otti itsekin jonkun suupalan ja alkoi arvella, milloin panisi taikinan, huomennako vai tänään? Olihan iso kyrsänkannikka vielä jälellä.

      "Jos, arvelee hän, Simo siellä syö päivällisensä eikä sitten syö paljon illalla, niin huomisen päivää leipä kyllä riittää."

      Siinä Martta käänteli ja katseli kyrsää ja päätti: "en teekkään tänään vielä taikinaa. Jauhojakaan ei ole enää muuta kuin yhteen taikinaan. Perjantaihin päästään tavalla tai toisella."

      Martta pisti leivän talteen ja istui pöydän ääreen paikkaamaan miehensä mekkoa; neuloessaan muistelee miestään ja ajattelee, kuinka se nyt turkiksia ostelee.

      "Kunhan vaan turkkuri ei sitä pettäisi. Kovin se meidän äijämme on yksinkertainen. Itse ei se ketään petä, mutta pieni lapsikin voi hänet pettää. Kahdeksan ruplaa on suuri raha. Sillä saa jo hyvätkin turkinainekset. Turkki on aina turkki, vaikka se ei olisikaan parkkinahoista. Mikä leikki oli viimekin talvena ilman turkkia! Ei päässyt avannolle eikä muuannekaan. Kun ukko meni kylään, niin pani se kaikki vaatteet päälleen, minä jäin aivan ilman. Kylläpä oli jo aikakin mennä. Pitäisipä sen jo palata. Kunhan vaan ukkoseni ei olisi jäänyt kyläilemään!"

      Juuri näitä miettiessään, kuuleekin Martta-muori askeleita portailta; joku astui porstuaan. Hän pisti neulansa kankaaseen ja lähti porstuaan. Näkeepä kaksin tultavan: Simo seisoo porstuassa ja hänen takanaan vieras, hatuton mies huovikkaissa.

      Martta tunsi heti miehessään viinan hajun. Aivan oikein, arvelee hän, nyt se on ollut omilla teillään. Oikein sydäntä kouristi, kun näki miehensä, ilman kauhtanaa, mekko vaan yllä ja kädet tyhjillään, vaikenevan ja kainostelevan. Joi kun joikin rahat, arvelee hän, tuhlasi kaikki jonkun maankulkijan keralla ja vielä päälle päätteeksi senkin raahasi mukaansa kotia.

      Martta päästi heidät edellään tupaan, meni itse perässä ja, tarkastellessaan vierasta, huomasikin sen olevan tuntemattoman, laihan nuorukaisen, puetun heidän kauhtanaansa. Ei paitaa eikä takkia sillä ollut ollenkaan. Tultuaan sisään, jäi se liikkumatonna seisoa tuijottamaan, luoden silmänsä maahan. Martta arveli: ei se suinkaan ole mikään hyvä ihminen – kun on niin peloissaan.

      Nyreänä meni Martta uunin ääreen ja katselee, mitä siitä nyt tulee.

      Simo otti lakin päästään ja istui hyvänpäiväisesti penkille.

      – Noh, Martta, sanoi hän, etkös toimita syötävää illalliseksi?

      Martta mutisi jotain itsekseen; seisoo vaan pankon vieressä liikahtamatta, katsellen milloin toista, milloin toista ja pudistellen päätään. Simo kyllä huomaa, ettei eukko suinkaan ole tyytyväinen, mutta minkäs sille voi; ei ole mitään huomaavinaan ja tarttuu vierasta käteen.

      – Käydäänpäs veliseni syömään, sanoo hän hänelle.

      Vieras istui penkille.

      – Mitäs nyt! Etkös ole mitään keittänyt?

      Martta vimmastui.

      – Kyllä keitin, mutta en sinulle. Johan sinä olet järkesikin juonut. Menit turkin hakuun ja kadotit kauhtanasikin ja lisäksi toit kotiasi alastoman maankulkijan. En minä ole juopoille illallista laittanut.

      – Riittää jo, Martta. Mitäs järjettömästi suutasi soitat?

      Tiedustelisit ensin, mikä mies vieras on…

      – Sano sinä, mihin rahat olet hukannut?

      Simo hakemaan kauhtanaa, sai sieltä setelin ja levitti sen.

      – Tuossa on rahat; naapuri ei maksanutkaan velkaansa, huomenna lupasi toimittaa.

      Martta suuttui kahta kauheammin: turkkia ei ostanut ja talon ainoan kauhtanankin antoi alastomalle, oudolle miehelle, ja senkin sitten kuljetti kotiansa.

      Tempasi rahan pöydältä, kävi kätkemään sen ja samalla sanoo:

      – Ei minulla ole illallista. Mikä sitä kaikkia alastomia juoppoja jaksaisi ruokkia.

      – Voi Martta! Hallitseppa kielesi. Kuule ensin, mitä sinulle sanotaan.

      – Eipä humalaisen hullun puheista kuitenkaan viisastuisi. Enpä syyttä estellyt sinun vaimoksesi ruvetessani. Äitini antoi minulle ison joukon palttinakääryjä myötäjäisiksi – sinä joit ne; menit ostamaan turkkia – joit senkin.

      Simo kylläkin tahtoi selittää vaimolleen juoneensa vaan kaksikymmentä kopeekkaa ja kertoa, missä ja kuinka tuon vieraan kohtasi; mutta Martta ei suo hänelle sananvuoroa, sanat tulvailevat parittain hänen suustansa. Mitä jo kymmenen vuotta sitten tapahtui, senkin nyt laulaa kuuluville.

      Martta toimitti ja puhui puhumistaan; viimein kohahti Simon luo ja tempasi häntä hihasta.

      – Anna pois minun mekkoni. Yksi vaan minulla onkin ja senkin riistit päältäni ja kiskoit yllesi. Anna pois sinä kylänkoira. Jospa siihen paikkaan pakahtuisit.

      Simo alkoi riisua mekkoa, käänsi hihan nurin, akka nykäisi siitä, niin että neulokset rasahtivat. Sitten eukko tempasi mekkonsa, heitti sen päähänsä ja tarttui kääkään. Oli jo lähteä tuvasta, mutta pysähtyi vielä: sydän rupesi sulamaan – halusi päästä mielipahasta ja saada tietää, kuka tuo vieras oli.

      IV

      Martta siis pysähtyi ja sanoi:

      – Jos se olisi kunnon ihminen, niin ei se suinkaan alaston olisi ollut hyvillä retkillä, niin kyllä voisit sanoa, mistä sellaisen keikarin käsitit.

      – Johan minä sen sanoin sinulle: minä kävin tietäni ja hän istui alastomana ja kohmettuneena vilusta kappelin seinämällä. Eihän nyt ole kesä alastomana oltavaksi. Jumala varmaan ohjasi tieni hänen luoksensa, muutoin hän olisi ollut hukassa. Mitäs tässä muuta saatoin tehdä. Tapahtuuhan sitä ihmiselle kaikenlaista. Minä puin hänet ja toin tänne. Hallitse sinä mielesi. Tämä on synti, Marttaseni! Kaikkihan olemme kuolevaisia.

      Martta halusi torata sydammensä tyhjäksi, mutta katsahti vieraaseen ja vaikeni. Vieras istuu penkin kulmalla liikahtamatta; kätensä hän oli laskenut polvilleen, päänsä rinnalleen ja, sulkien silmänsä, käpristeli ikäänkuin hengenahdingossa. Martta vaikeni. Simo sanoi hänelle.

      – Martta hoi! Eikö sinulla Jumalaa enää olekkaan!

      Martta kuuli nämät sanat, katsahti vieraaseen ja heltyi. Hän lähti ovensuusta, meni uuninpuoliseen nurkkaan ja sai sieltä illallista. Ruokakupin asetti pöydälle, kaatoi kaljaa ja asetti viereen viimeisen kyrsänkannikan. Toipa veitsen ja lusikankin.

      – Särppikää