Leo Tolstoin kertomuksia. Лев Николаевич Толстой

f

      Leo Tolstoin kertomuksia

      I

      MISTÄ IHMISET ELÄVÄT

      Me tiedämme, että me olemme kuolemasta elämään siirretyt, sillä me rakastamme veljiä. Joka ei veljeänsä rakasta, se pysyy kuolemassa (P. Johanneksen 1 epistola, III: 14.)

      Mutta jos jollain olisi tämän maailman hyvyyttä, ja näkisi veljensä tarvitsevan ja sulkee sydämmensä häneltä, kuinkas Jumalan rakkaus pysyy hänessä? (III: 17).

      Lapsukaiseni, älkäämme rakastako sanalla eli kielellä, vaan työllä ja totuudella. (III: 18.)

      Sillä rakkaus on Jumalasta: ja jokainen, kuin rakastaa, se on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan. (IV: 7).

      Joka ei rakasta, ei hän tunne Jumalata, sillä Jumala on rakkaus. (IV: 8.)

      Ei ole yksikään Jumalata koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen toistamme, niin Jumala meissä. (IV: 12).

      Jumala on rakkaus ja joka rakkaudessa pysyy, hän pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä. (IV: 16).

      Jos joku sanoo: minä rakastan Jumalata, ja vihaa veljeänsä, se on valehtelija; sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän taitaa Jumalata rakastaa, jota ei hän näe. (IV: 20).

      I

      Asuipa kerran muuan suutari vaimoineen ja lapsineen hyyryläisenä talonpojan talossa. Eipä hänellä ollut omaa kotoa eikä kontua; suutarintyöllään vaan elätti itsensä ja perheensä. Leipä on kallista, mutta työ halpaa, niin että sen, minkä työllään sai, sen söikin suuhunsa. Hänellä vaimoineen oli yhteinen turkki ja sekin oli jo pahanpäiväiseksi kulunut; jo toista vuotta oli hän hommassa saada lampaan nahkoja uudeksi turkiksi.

      Syksyksi saikin suutarimme vähän rahoja kokoon: kolmen ruplan seteli oli akalla arkun pohjalla ja viisi ruplaa ja kaksikymmentä kopeekkaa oli lainattu kylän talonpojille.

      Niinpä eräänä aamuna lähteekin suutarimme kirkonkylään turkin hankintaan. Paitansa päälle puki akkansa liinaisen, pumpulilla alustetun mekon ja sen ylle verkakauhtanan; kolmiruplaisen pisti taskuunsa, taittoi matkasauvan ja niin lähti suuruksen jälkeen. Mennessään arvelee: "miehiltä saan viisi ruplaa, siihen lisäksi nämä kolme, sillä saankin turkikset".

      Tuli siitä suutari kirkonkylään ja poikkesi yhden talonpojan taloon, – eipä ollutkaan kotona, akka lupasi viikolla lähettää äijän tuomaan rahoja, mutta nyt ei antanut rahaa; kävi siitä toisen luo – mies vannoo, ettei ole rahaa; kaksikymmentä kopeekkaa oli kaikkiaan rahaa, ne nyt vaan pisti kouraan saappaittensa korjuusta. Silloin suutari arveli ottaa turkikset velaksi. Mutta turkkuripa ei velkaa uskonutkaan.

      – Tuo ensin rahat, sanoi hän; sitten saat valita mieleisesi nahat; kyllä me tiedämme kuinka niitä mekkoja saa hakea.

      Niinpä suutari ei saanutkaan asiatansa aikaan; saihan vaan kaksikymmentä kopeekkaa saappaitten korjuusta ja samalla otti mieheltä vanhat huovikkaat nahalla päällystettäväksi.

      Suutari kävi alakuloiseksi, joi nuo kaksikymmentä kopeekkaa viinassa ja lähti turkitoinna kotia. Aamulla oli häntä hieman palellutkin, mutta nyt, ryypättyään, oli hänen turkittakin lämmin. Kulkee siitä tietään, toisella kädellään kopahuttelee sauvallaan jäätikköjä ja toisella taas huovikkaillaan hosuu, puhellen itsekseen.

      – Onpa minun, sanoo hän, turkittakin lämmin. Tuo viinatilkka suolissa oikein luikertelee. Mitäpä minä turkilla teenkään. Näin sitä mennään ja huoletkin ovat haihtuneet. Semmoinen mies minä olen! Mitäs minä? Elänpä minä turkittakin. En minä ikänäni tarvitse sitä. Se vaan on paha – akka sitä kaipaa. Ja onhan se katkeraakin – minun täytyy tuolle miehelle tehdä työtä ja hän pitää minua pilkkanaan. Malta, malta: jollet tuo rahoja, niin minä riistän lakinkin päästäs, totta maar riistänkin. Mitä tämä tämmöinen on? Maksaa parikymmentä kopekkaa kerrassaan! Mitäs sitä sillä rahalla saa! Ei muuta kuin – juo suuhusi. "Puute on kova", sanoo hän. Sinulla on puute; eikös sitä minulla sitten olekkaan puutetta. Sinulla on talo ja karjaa ja kaikkea muuta, mutta mitäs minulla; sinulla on oma leipä, mutta minä olen ostoleivässä; kolme ruplaa viikossa saa leipään, vaikka mistä. Kun tulen kotiin, on leipäkin lopussa. Taaskin pane puolitoista ruplaa liikkeelle. Niinpä annakkin minulle omani.

      Siten saapui suutari tienristeyksessä olevan kuvakappelin luo. Sen takaa kiiltää jotain valkoista. Suutari tähystää eikä saa selville, mikä se on; hämärä oli jo päivän vallannut. Eihän tässä mitään kiveäkään ennen ole ollut, arvelee itsekseen. Oisiko joku eläin? Ei se siltä ainakaan näytä. Näyttää siltä, kuin sillä olisi ihmisen pää; mutta kun se on valkoinen. Ja mitäs ihminen siinä seisoisi?

      Kävi lähemmäksi – jo näkyy aivan selvään. Mikä ihme: tosiaankin se on ihminen; kuollut vai elävä hän lienee, alasti istuu liikkumatonna, nojaten kappelin seinään. Suutaria rupesi hirvittämään; arvelee itsekseen: "ovat kai tappaneet ihmisen, riisuneet ja heittäneet sitten siihen. Jos tuota lähestyisi, ei siitä sitten vähällä irti pääsisi".

      Ja niin suutari meni ohi; kun pääsi siitä kappelin taa, niin katosi ihminenkin näkyvistä. Päästyään kappaleen matkaa kappelista, hän katsahti taakseen ja näkikin silloin, että tuo ihminen oli hiukan siirtynyt ulommaksi kappelista, liikahdellen ja kurkistellen ympärilleen. Suutari säikähti kahta kauheammin, arvellen mielessään: "käynköhän sen luo vai menenköhän vaan tieheni. Kun vaan ei kävisi pahoin, jos sitä lähestyn: kuka sen tietää, mikä mies se on. Saattaapa se äkkiä karata kurkkuun kiinni ja kuristaa, eikä siitä sitten hyvällä irti pääse; ja vaikkei tuo kuristaisikaan, kyllä sen kanssa sittenkin olisi pääsemättömissä. Mitä minä alastoman ihmisen teen? Enhän saata ainoita vaatteitani päältäni riisua ja sille antaa. Mennään vaan pois Jumalan nimeen!"

      Suutari kiirehti kulkuaan. Kappeli alkoi jäädä jälkeen; silloin omatunto rupesi häntä soimaamaan.

      Ja suutari seisahtui maantiellä.

      – Mitäs sinä Simeoni teet, lausui hän nuhdellen itseään. Lähimmäisesi on nääntymäisillään ja sinä pelkuri menet tiehesi. Vai oletko jo tullut upporikkaaksi? Pelkäät kai aarteesi ryöstettävän? Nyt, Simoseni, et tee kauniisti.

      Simo kääntyi takaisin ja meni tuon ihmisen luo.

      II

      Simo lähestyy miestä, katselee sitä ja näkee sen olevan nuoren, täysivoimaisen miehen; mitään lyönnin merkkejä sen ruumiissa ei näy; sen vaan huomaa, että se on vilusta jähmettynyt ja peljästynyt; istuu vaan kyyryssä eikä katsokkaan edes Simoon; ikäänkuin olisi aivan uuvuksissa, niin ettei silmiänsäkään saa ylös käännetyksi. Simo astui aivan viereen: silloin se vasta ikäänkuin heräsi, käänsi päänsä, aukaisi silmänsä ja katsahti Simoon. Tuo silmäys saattoi Simon mieltymään mieheen. Simo heitti huovikkaansa maahan, päästi vyönsä irti, asetti sen huovikkaiden päälle ja riisui kauhtanansa.

      – Mitäpä tässä pitkistä puheista, sanoo hän. Paneppa tuo päällesi.

      Kuuletkos.

      Simo otti miestä käsivarresta ja alkoi sitä nostaa pystyyn. Mies nousi. Simo näkee, että sen iho on puhdas ja hieno, kädet ja jalat hennot ja kasvot lempeät. Simo heitti kauhtanan hänen hartiolleen. Mutta eihän se saa käsiään hihoihin. Simo sovitti kädet hihoihin, vetäisi kauhtanan selkään, kääri sen kaksinkerroin ja sitoi sen sitten vyöllään kiinni.

      Ottipa Simo repaleisen lakkinsakin päästään, aikoi sen pistää hänen päähänsä, mutta kun omaa päätä alkoi palella, arveli itsekseen: "minun on pääni kalju kauttaaltaan, mutta hänellä on pitkät kiharat suortuvat." Niinpä pani lakin taas omaan päähänsä. "Parempi on, että annan hänelle saappaat."

      Asetti sen siihen istumaan ja pani huovikkaat jalkaan.

      Puettuaan siten hänet, sanoi suutari hänelle:

      Kas niin veljeni, lähdeppä nyt liikkeelle, ettäs lämpiät. Kyllä tässä ilman meitäkin toimeen tullaan. Voitko sinä käydä?

      Mies seisoo vaan, katsoo lempeästi Simoon eikä sano mitään.

      – Miksi sinä et vastaa? Emme tähän aijo jäädä talvea pitämään. Täytyy mennä ihmisasunnoille. Tuossa on sauvani; nojaa siihen, jos olet heikko. Lähtään nyt vaan.

      Ja mies lähtikin, astui kepeästi, jäämättä jälkeen.

      Käyden