Uusi katakombi ja muita kertoelmia. Doyle Arthur Conan

Ehkä lähtisimme tunnin kuluttua. Meidän täytyy hyvin huolellisesti pitää salaisuus omana tietonamme. Jos joku näkisi meidän nuuskivan kahteen mieheen, niin epäiltäisiin jotakin olevan tekeillä."

      "Emme voi olla liian varovaisia", vahvisti Kennedy. "Onko se kaukana?"

      "Muutamien kilometrien päässä."

      "Ei liian kaukana kävelymatkaksi?"

      "Ei, kyllä sinne helposti kävellä voisimme."

      "Se olisikin sitte parempi tehdä. Ajurin epäluulot heräisivät, jos hän joutuisi yösydännä heittämään meidät molemmat johonkin yksinäiseen paikkaan."

      "Niin juuri. Luullakseni olisi meidän paras tavata toisemme puolenyön aikaan Via Appian portilla. Minun täytyy palata asuntooni noutamaan tulitikkuja ja kynttilöitä sekä muita tarpeita."

      "Hyvä on, Bürger! Teet siinä ystävän teon, kun päästät minut osalliseksi salaisuuteesi, ja lupaan etten kirjoita siitä mitään ennen kuin olet selvityksesi julkaissut. Hyvästi siihen asti! Tapaat minut portilla kahdeltatoista."

      Lukuisten tornin kellojen soinnukkaat lyönnit kajahtelivat kylmässä sekeessä ilmassa, kun Bürger italialaiseen päällystakkiin verhoutuneena ja lyhty kädessä saapui yhtymäpaikalle. Kennedy astui esille varjosta häntä kohti.

      "Olet yhtä uuras työhön kuin rakastamaan!" huomautti saksalainen nauraen.

      "Kyllä; olen odotellut täällä lähes puoli tuntia."

      "Toivoakseni et ole antanut mitään vihiä lähdöstäsi."

      "Sellainen narri en ole! Hitto vieköön, minua viluttaa luita myöten!

      Tulehan, Bürger, vinhalla kävelyllä pääsemme lämpimiksi."

      Heidän askeleensa kaikuivat äänekkäinä karkealla kivityksellä heidän astellessaan pitkin maailman aikoinaan kuuluisimman valtatien jäännöksiä. Heidän vastaansa ei sattunut ketään muuta kuin pari kapakasta kotiin tallustelevaa talonpoikaa ja muutamia Romaan matkaavia maalaistuotteiden viejiä. He riensivät reippaasti suurten hautakumpujen häämöttäessä pimeästä molemmin puolin, kunnes pääsivät Calixtuksen katakombien luo ja näkivät nousevan kuun hohteessa Cecilia Metellan ison kehämäisen varustuksen edessään. Silloin Bürger pysähtyi kylkeänsä painaen.

      "Sinun sääresi ovat pitemmät kuin minun, ja olet tottuneempi kävelemään", hän sanoi nauraen. "Tässä jossakin on meidän käännyttävä sivulle. Niin, tässä on paikka, meidän on käännyttävä tämän kapakan kulmasta. Polku on aivan ahdas, joten lienee parempi minun käydä edeltä ja sinä saat seurata."

      Hän oli sytyttänyt lyhtynsä, ja sen valossa he saivat seuratuksi Campanan rämeitten poikitse mutkittelevaa kapeata polkua. Vanhan Roman vesiviemäri kulki jättiläismoisen toukan näköisenä kuutamoisen maiseman halki, ja heidän tiensä vei yhden suunnattoman holvikaaren alitse ja vanhan arenan murenevan tiilikehyksen ohi. Vihdoin Bürger pysähtyi yksinäisen navetan luo ja veti avaimen taskustaan.

      "Eihän katakombisi toki ole rakennuksessa!" huudahti Kennedy.

      "Sen aukko on. Se sitä juuri suojeleekin löytymästä."

      "Tietääkö omistaja siitä?"

      "Ei hän. Hän löysi pari esinettä joista tulin melkein varmaksi että hänen talonsa oli rakennettu sellaisen paikan sisäänkäytävälle. Vuokrasin sen siis häneltä ja tein itse kaivamisen. Tule sisään ja vedä ovi kiinni perässäsi."

      Se oli pitkä, tyhjä rakennus, jossa oli lehmän pilttuita pitkin seinämiä. Bürger laski lyhtynsä maahan, ja varjosti sen valon joka puolelta, huolellisesti kietoen päällystakkinsa sen ympärille.

      "Voi herättää huomiota, jos joku sattuu näkemään valoa tästä yksinäisestä paikasta", sanoi hän. "Autas minua siirtämään tätä laudoitusta."

      Lattia oli irtanainen loukosta, ja lauta laudalta nuo kaksi tiedemiestä nostelivat sen ylös ja asettelivat seinää vasten. Sen alla oli nelikulmainen aukko ja vanhat kiviportaat johtivat maan sisälle.

      "Ole varovainen!" huusi Bürger, kun Kennedy malttamattomuudessaan riensi niitä alas. "Siellä alla on oikea kanitarha, ja jos kerran eksyisit tieltä olisi sataa vastaan yksi mahdollisuus sinun löytää tietäsi takaisin. Varrohan kunnes tuon valoa."

      "Kuinka sinä sitten voit löytää tiesi, jos se kerran niin sokkeloinen on?"

      "Minulla oli muutamia varomattomuuksia alussa, mutta sittemmin olen askel askeleelta oppinut kuljeksimaan siellä. Siinä on määrätty järjestelmä, mutta se on sellainen että eksyneen miehen, etenkin jos hän on pimeässä, on melkein mahdoton keksiä sitä. Vielä nytkin aina puran lankaa kerästä mennessäni edemmäs katakombiin. Näet itse kuinka tämä on vaikeaa, mutta jok'ainoa näistä käytävistä jakautuu ja yhä jakautuu kymmeniä kertoja ennen kuin olet päässyt sataa metriä."

      He olivat laskeutuneet noin kaksikymmentä jalkaa navetan permannosta, ja seisoivat nyt nelikulmaisessa pehmeään rapakiveen hakatussa kammiossa. Rakoileville ruskeille seinille heitti lyhty vipajavan valon, joka oli alhaalta kirkas ja ylhäältä himmeä. Joka suunnalla avautui mustia käytäviä säteinä tästä yhteisestä keskuksesta.

      "Seuraappas nyt ihan kintereilläni, veikkonen", varotti Bürger. "Älä poikkea matkalla mitään katselemaan, sillä minä vien sinut paikkaan missä kaikki nähtävä on kerättynä. Säästämme aikaa, jos menemme sinne suoraan."

      Hän kulki edellä pitkin erästä käytävää ja englantilainen seurasi hänen kintereillään. Tuon tuostakin haarautui käytävä, mutta Bürger tuntui seuraavan joitakin omia salaisia merkkejä, sillä hän ei pysähdellyt eikä epäröinyt. Kaikkialla pitkin seiniä, sullottuina kuin siirtolaislaivan kojut, makasi vanhan Roman kristittyjä. Keltainen valo häilyi muumioiden käpertyneillä piirteillä ja välkkyi pyöreillä kalloilla ja lihattomien rintojen poikitse ristiin laskeutuneilla pitkillä valkeilla kyynärluilla. Ja kaikkialla Kennedy ohikulkiessaan näki kaihoksivin silmin muistokirjoituksia, hautausmaljoja, kuvia, pukuja, talousesineitä, koskemattomina hurskasten käsien jäljeltä monien vuosisatojen takaa. Ensimäiset hätäiset silmäyksetkin ilmaisivat että tämä oli katakombeista aikaisin ja täydellisin, sisältäen romalaisia jäännöksiä varaston jommoista hän ei ollut koskaan saanut yhdellä kertaa katsellakseen.